Satu Lepistö: Lintutarha

Uusi kirjailija minulle, vaikka on teoksia julkaissut, runoja. Se monesti tietää hyvää proosapuolella, niin nytkin. Lepistön sanankäyttö ja tekstin muotoilu on varmaa, tunnelma vahva.

Mutta ei helpoin luettava. Tunnelma on niin tiivis, tarina niin rankka, eikä henkilöihin voi samastua. Poliisi Anssi Heino on pääkertoja, ja kun hän vie sossutädin kanssa kuolinviestin itsemurhan tehneestä äidistä 14-vuotiaalle Lauralle, hän hullaantuu. Ehkä lopullisesti. Perheellinen, kahden pikkupojan isä Anssi kompuroi pahasti. Anssin vaimo Niini elää hyvää avioliittoa ja haluaa vauvan.

"Niinin kuvitelmat siitä, että asiat voisi paikata uudella lapsella. Hän ei ymmärtäisi sitä, kuinka horjuin asioiden ja tilojen rajoilla, kompastelin, huojuin ja kirosin. Metsä torkkui jalkojeni ja käsien tiellä."

En tiedä, mikä Anssia loppujen lopuksi vaivaa. Himo ei selitä kaikkea. Eikä lapsuus, josta hän kertoo. Lauran tajusin paremmin; tytön kokemus ei ole niin vieras kuin nelikymppisen miehen, jonka sisin tummenee.

"Minulla oli suru siitä, että maailmassa oltiin koko ajan näin lähellä kipua, ja se oli koko ajan läsnä. Kun ihmiset katsoivat minua, he näkivät miehen, eivät varjoa, jonka sisällä pimeys koko ajan tiivistyi."

Lauraa ymmärsin, Anssia en. Enkä Heikkiä, Lauran isää, joka pitää lintutarhaa. Ihan pihalla koko kaveri! Heikin jo kauan sitten jättänyt ja nyt kuollut Lauran äiti Maria oli tasapainoton ja arvaamaton - hieman kliseisesti, taiteilija. Heikki odottaa vaimoaan jatkuvasti takaisin, vaikka linnun muodossa. Kaikki aikuiset elävät (Marian tapauksessa myös kuolevat) omissa maailmoissaan, eikä kenellekään heistä lapsi ole tärkein, tai edes kovin tärkeä. Miten surullista, mutta uskon Lauran pärjäävän. Haluan uskoa. Siipirikkokin voi elää hyvän elämän, jos häntä ei rikota lisää. Laura uskoo hallitsevansa tilanteen ja miehen, mutta kumpi oikeastaan hyväksikäyttää kumpaa? Minusta ilmiselvää - vastuu on aina aikuisen. Oli tämän sisin minkävärinen tahansa. Mutta hetkinen, pystyn silti eläytymään Anssin ajatteluun ajoittain. Kuten siihen, että ihminen muistaa itselleen sopivia asioita:

"Minä elin maailmassa, jossa unohtaminen toi turvan. Sen varassa minä elin. Sen varaan olin rakentanut elämäni, että en muistanut vääriä asioita."

Painavia, tiiviitä lauseita ja ajatuksia. Ja aika ahdistavia. Kirjailijalla on selkeä oma käsiala. Hänen tapansa kertoa haastaa lukijan. Linnut ovat kirjassa koko ajan läsnä, ja se on jollain lailla uhkaavaa. Mutta myös ajatuksia herättävää. Ajatuksia, joista ei ehkä halua julkisesti edes kertoa. Elämän rosopuolta, jota monet eivät halua edes vilkaista, kun taas jotkut lukijat hakevat juuri sitä, ja heille Lintutarha on laadukas valinta. Jälleen kerran olen iloinen kotimaisen proosan korkeasta tasosta.

Kenelle: Vakavan psykologisen proosan ystäville, särkyneitä symppaaville, synkkää sietäville, rikkinäisyyttä miettiville.

Satu Lepistö: Lintutarha. Gummerus 2017. Kannen suunnittelu: Jenni Noponen. Kannen kuvat: Satu Lepistö ja Jenni Noponen.