Kati Tervo: Iltalaulaja

Kesästä vielä vihjaavaan alkusyksyyn sopii mainiosti luettavaksi Iltalaulaja. Luin mökillä, fiilistelin luontonäkymiä ja lintujen ääniä. Jotenkin olen yhdistänyt Kati Tervon kirjat maaseutuun ennenkin: johtuu varmaan Kesäpäiväkirjasta, joka on lempimökkikirjani. Ja vahvasta tunnelmasta, jonka luomisen kirjailija taitaa. Se toimii tälläkin kertaa.

Iltalaulaja vie lukijan vuoteen 1945, maaseudulle, jossa taiteilija Ellen Thesleff viettää kesää. Hän ei ole enää nuori:

"Kun tuuli silittää seitsemänkymmentäviisi vuotta hiuksia, ne harmaantuvat."

Matka Muroleen huvilalle tuo Ellenin mieleen muistoja muilta matkoilta, Italiasta etenkin. Siellä hän on viettänyt paljon aikaa töidensä parissa. Kuinka hän kaipaakaan noita maisemia, pehmeää leipää ja baakkelseja sekä viiniä - köyhässä sodanjälkeisessä Suomessa ne ovat vain haave.

Aineettomiksi ovat muuttuneet myös Ellenin läheiset. He ovat kuolleet tai asuvat kaukana. Ellen on yksin, taiteensa kanssa. Hänen apulaisenaan huvilan taloustöissä ahertaa Taimi, topakka ja elämästä utelias maalaistyttö, jota taiteilija ja taide - tytön äidin kauhuksi - kiehtovat.

"Muita kehusanoja hän ei lausahtanut Ellenin töistä. Hiano ja koree. Taimilla ei ollut hyvien sanojen varastoa."

Ellenin ja Taimin näkökulmat vuorottelevat. Heillä on päinvastaisista taustoistaan huolimatta paljon yhteistä.

"Taimi haaveili naurusta, tanssista ja taiteilusta. Eniten hän uneksi lähtemisestä. Maailma janotti."

Kirjan kieli on huolellisesti viilattu vanhaan malliin sanoiltaan ja rytmiltään. Pirssiä kuljettaa safööri, ronkeli ei kannata olla, asioista diskuteerataan, monttööri ja huushollerska hääräävät. Muutama minulle outokin sana. Mikä on syrikkö? Taimin murre kuulostaa jämptiltä hämäläiseltä. Kun kuvataiteilijasta puhutaan, kieli on visuaalista, lukijan silmien eteen värejä, maisemia ja taiteilijan ajatuksia maalavaa. Kunnianhimoinen teksti, jossa on oivallusta - joskaan ei aivan täysin pakoton soljunnaltaan, sommittelun jälkiä voi nähdä.

Myös Taimin äiti puhuu, kirjeinä Taimin Helsinkiin muuttaneelle isosiskolle. Äidin tarina avautuu tekstin myötä ja selittää sitä, miksi tämä on niin kauhuissaan tyttären taideinnostuksesta. "Ihmisen pitäsi tyytyy vähään eikä hoopoilla." Äidin tarina ei ole onnellinen. Eikä kirja sisällä huumoria, josta Kati Tervo on tuttu kirjojensa ja kolumniensa kautta - jos Sukupuu-kirjaa ei lasketa - mutta lämmintä ymmärrystä ja eläytymistä siinä kosolti on, eri-ikäisiin ja -taustaisiin naisiin.

Heräsi halu tutustua Thesleffin elämään enemmän. Kati Tervon kirja ei kertaa sitä faktoina eikä ole kattava taiteilijakuvaus, vaan tuokiokuvaus, kuvitelma taiteilijan viimeisestä huvilakesästä ja hänen ajatuksistaan uran lähetessä loppuaan. Se on samalla ajankuvaus, suomalaisen luonnon kuvaus, suomalaisen naisen kuvaus. Nautin tunnelmasta ja elin mukana, sen tuokion verran.

Thesleffin taiteeseen voi tutustua vaikka Kansallisgalleriassa. Myös elämäkerta on pian käsillä: Hanna-Reetta Schreckin kirjoittama Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide. ilmestyy tässä kuussa (syyskuu 2017) Teokselta.

Kenelle: Rauhoittavaa lukuhetkeä kaipaavalle, tunnelmaan tuudittautuvalle, kauneuden ystävälle, suomalaisen naisen ihailijalle.

Kati Tervo: Iltalaulaja. Otava 2017. Kansi: Päivi Puustinen. Kustantajan lukukappale.