Margaret Atwood: Orjattaresi

Klassikoksi noussut Orjattaresi houkutti uusintalukuun, The Handmaid's tale -tv-sarjan (2017) kehujen myötä mutta erityisesti aiheeltaan, jota kuvataan dystopiaksi maailmasta, jossa elämme nyt. Mietin myös kirjallisuuden Nobel-palkintoa, jonka voittajana Atwoodin mielelläni näkisin. Tämä kirjan olen lukenut kauan sitten, mutten ymmärtänyt siitä silloin mitään.

Nyt paremmin, onhan kyse naisten asemasta, jonka muutosta on sittemmin saanut niin seurata kuin itse kokea. Kehitykseen liittyy monenlaisia pelkoja: naisten asema yleensä heikkenee talouden huonoina aikoina. Naiset jäävät helpommin kotiin, kun työpaikoista on pulaa, mikä saattaa vaikeuttaa heidän uraansa jatkossa. Riski voi olla myös se, että miesten johtama maailma voi jäädä näkemyksiltään yksipuoliseksi, kun perheitä koskevia poliittisia ja taloudellisia päätöksiä tehdään. Ja pääsevätkö tytöt kouluun ja opiskelemaan, kun niukkuutta jaetaan - kun köyhyys kasvaa?

Peloksi on noussut myös väkivalta ja etenkin ääriliikkeiden nousu, jota ruokkivat äkkinäiset poliittiset yllätykset ja hyvinvoinnin entistä epätasaisempi jakautuminen. Eikä peloista pienin ole ympäristön tila, arvaamattomine muutoksineen. Miten kaiken tämän keskellä varmistamme ihmiskunnan tulevaisuuden ja jatkumisen? Tätä taustaa vasten Orjattaresi on tiukasti ajankohtainen, sillä sen yhteiskunnassa nuo kysymykset on ratkaistu, hätkähdyttävällä tavalla.

"- Kyllä, me olemme oikein tyytyväisiä, minä mumisen. Jotainhan minun on pakko sanoa. Ja mitä muutakaan voisin?"

Ääriliikkeestä kertoo myös Atwood: ajankohtanaan tulevaisuus, maa voisi olla nykyinen USA. Maata johtavat uskonnolliset fundamentalistit, naiset ovat palvelijoita ja synnytyskoneita. Heidän elämänsä on tarkkaan säänneltyä, pukeutumista, liikkumista ja puhumista myöten. Naiset eivät saa ystävystyä, rupatella, opetella lukemaan tai käyttää henkilökohtaista nimeä, muun muassa.

"Me olemme olemassa suvunjatkamista varten: emme ole jalkavaimoja, geishatyttöjä, kurtisaaneja. Päinvastoin: meidät pyritään kaikin mahdollisin keinoin pitämään erillään siitä ryhmästä. Emme saa olla vähääkään viihdyttäviä, salaisten intohimojen ei ole sallittua puhjeta kukkaan kanssamme; mitään suosionosoituksia ei pidä pyytää, ei heiltä sen paremmin kuin meiltäkään, rakkaudelle ei suoda pienintäkään jalansijaa. Olemme kaksijalkaisia kohtuja, siinä kaikki: pyhitettyjä astioita, käveleviä kalkkeja."

Nimetön kertoja on synnytysiässä eli erityisen tarkoin suojeltu. Hänen isäntänsä pyrkii siittämään lapsen; toimituksesta on erotiikka karsittu tiukoin rajoituksin. Kertoja ei varsinaisesti kapinoi, mutta ajatuksia eivät valvojatkaan pysty seuraamaan, joten saamme seurata hänen silmillään ja sanoillaan naisen arjen ällistyttävää kuvausta.

"Yö on omani, omaa aikaani, saan silloin tehdä mitä haluan kunhan en liiku. Kunhan makaan hiljaa. Yhdenlaisen ja toisenlaisen makaamisen ero. Se toisenlainen makaaminen on aina passiivista."

Hän ei ole täysin sopeutunut. Hän muistelee asioita menneisyydestään ja vertaa niitä nykyisyyteen, mutta yllättävän varovaisesti, kuin ei uskaltaisi edes ajatella tai kaivata mitään. Kuin aivopestynä. Tai kuin suuren trauman kokeneena. Tai kuin ei yksinkertaisesti näkisi selkeästi. Se on yksi kirjan kylmäävin havainto. Kun ulkoiset olosuhteet muuttuvat väkivalloin ja persoona häivytetään, miten se vaikuttaa psyykeen? Olen varma, ettei hän enää ole sama nainen, joka hän aiemmin oli ollut.

"Olen menneisyyden pakolainen, ja muiden pakolaisten tavoin minäkin käyn alinomaa läpi niitä tottumuksia ja elämäntapoja jotka olen jättänyt tai pakosta joutunut jättämään taakseni, ja se kaikki näyttää täältä aivan yhtä omituiselta ja on minulle aivan samanlainen pakkomielle kuin muillekin pakolaisille."

Atwood on mestarillinen kirjoittaja, se ei yllättäne. Hänen sanankäyttönsä ja älyllinen, mutta mielikuvitukseltaan rajaton otteensa houkuttelevat lukemaan ja nauttimaan tekstistä, vaikkei sisältö ole kaunista. Atwood kuvaa ihmistä syvästi ja viisaasti, mitä erikoisimmissa olosuhteissa, eri ajoissa ja paikoissa.

"Haluaisin kaiken takaisin, juuri sellaisena kuin kaikki oli. Mutta sehän on tarkoituksetonta, tällainen haluaminen."

Luin uuden, tarkistetun käännöksen ja vertailin sitä entiseen, en sana sanalta, mutta muutamia tarkennuksia bongasin, kuten:

Mutta minä katsonkin ajan kuusta. Kuuaikaa aurinkoajan sijaan. (vanha: Kuuajan, en aurinko.)

Verkostoituminen oli äitini mielifraaseja, menneiden vuosien homeista sanastoa. (vanha: Verkkojen solmiminen oli äitini...)

Dramaattisempia muutoksia kuin harvoja sanojen täsmennyksiä ja modernisointeja en huomannut - huomasikohan joku muu? En sellaisia kaivannutkaan, sillä alkuperäinen käännös on hieno. Atwoodin sanat eivät ole helppoja, eivät edes välttämättä aiemmin tunnettuja. Kannosto on tavoittanut hengen ja tyylin täysin uskottavasti.

Muita Atwood-postauksiani:
Herran tarhurit (Year of the Flood). Ilmestyi alunperin 2009, suomeksi 2010.
Uusi maa (MaddAddam). Ilmestyi 2013, suomeksi 2015. Tähtivaeltaja-palkinto 2016.

Orjattaresi-tarinan ja tv-sarjan jatko Testamentit. 2019. 

Kenelle: Tulevaisuutta pohtiville, dystopian ystäville, lahjakkaan kerronnan arvostajille.

Muualla: Täysien sivujen nautinnon Maisku luki kirjan bloggarien klassikkohaasteeessa.

Margaret Atwood: Orjattaresi. (The Handmaid´s Tale). Suomennos Matti Kannosto. Tammi 1995, uusintapainos ja tarkistettu käännös 2017. (Kuva uuden painoksen kannesta).