Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Kaikilla naisilla ei tikitä biologinen kello ainakaan häiritsevän kovaa, ja Laura kuuluu heihin. Lapsien hankinnasta hän ei ole haaveillut, antoisasta rakkaussuhteesta tietenkin. Hän on aikuinen ja itsellinen nainen, joka hakee vertaistaan. Tavattuaan Mikon hän saa paitsi unelmiensa miehen myös kolme bonuslasta, jotka ovat joka toinen viikko Mikon ja Lauran luona. Pari hankkii yhteisen talon, jonka pihalla kasvaa omenapuita, portin pielessä onnenpensas. Tämä on hyvä paikka elää, nauttia toisistaan ja lapsista.

Haastava kuvio jo sinänsä, sanoo skeptikko heti alkuunsa, ja kiinnostava kirjan aihe. Mutta suurin haaste ei ole uusperhe, vaan aivan jokin muu, jota Laura ei olisi ikinä osannut kuvitella. Mikosta paljastuu pelottavia piirteitä.

"- Mä en enää koskaan halua nähdä sun sukua, Mikko sanoi sysipimeällä maantiellä jossain Tampereen jälkeen. - Mitä? Nehän tykkää susta. - Ei tykkäis jos tietäis millainen mä on ollu sulle. Siihen oli vaikea vastata, sillä tiesin Mikon olevan oikeassa. Ja samalla tiesin, ettei tämä ollut todellinen Mikko. Näin kävi, kun herkkä sielu uupui ja voimavarat hupenivat. Olin työskennellyt taiteilijasielujen kanssa, eikä tämä ollut minulle uutta." 

Sopu-koira tiesi sen ensin. Se tärisi ja pakeni heti, kun isännän mieliala muuttui. Myös lapset aavistivat, mutteivat osanneet kertoa. Laura on perheestä viimeinen, jolle selviää, ettei Mikon mielenterveys ole kunnossa. Hänen arkeensa astuu väkivalta ja sen pelko, arvaamattomuus, jatkuva toisen mielentilojen tarkkailu, varautuminen yllätyslähtöihin keskellä yötä.

"Mihin minä olisin siitä lähtenyt? Viiden ihmisen tavarat oli juuri kannettu vihreään rintamamiestaloon, lapset kirjattu kouluihin, Mikon työpaikka siirretty Helsinkiin, nyt minä peruisin sen kaiken mikä meitä odotti? Sitä paitsi Mikko oli sairas, eikä sairauden takia ketään voinut jättää."

Mannisen kerronta on intensiivistä ja järkeenkäypää. Juuri näin nainen ajautuu väkivaltaiseen suhteeseen - me muut kun päivittelemme, miten se voi olla mahdollista. Salakavalasti ja niin, ettei asiaa usko todeksi; huonoille hetkille löytyy aina perusteita, kaikki on selitettävä parhain päin - on kova kynnys myöntää, ettei todellisuus olekaan sitä, miksi sen itse kaavaili ja asetteli. Kun kaikki muut palikat loksahtavat paikoilleen, vain yksi ei. Ja se yksi väärä romahduttaa koko kuvion.

"- Tiedäthän sä että mä en oikeasti tekisi sulle mitään pahaa? Se oli vaan tyhjää puhetta. - En mä voi tietää. Me tarvitaan apua. Sä tarvitset apua. - Miten niin sä et voi tietää? - Sä makasit mun päällä leipäveitsi kädessä ja sanoit että sä tapat mut."

En tiedä, ovatko kirjailija-Laura ja kirjan Laura sama henkilö - ilmeisesti ainakin osittain ovat - eikä se asiaa muuksi muuta. Manninen on sanoittanut inhotun ja salaillun aiheen, tekee sen ymmärrettäväksi ja näkyväksi. Kirjan Lauraan on alkuvaiheessa helppo samastua kenen tahansa suhdetta rakentavan. Vahva tunnelma kantaa läpi tarinan ja jättää muistiin jäljen, jota ei voi mielessään olla vertaamatta lyönnin jättämään monenkirjavaan mustelmaan.

Sanoittaminen on jopa liiallista; muutamista kohdista ja kappaleista olisin luopunut. Inhoan lukea italicia, ne osuudet eivät antaneet lisää, vaikka tarkoitukseksi arvailin Mikon mietteiden valaisemisen (eivät valaisseet). Jotkin tekstikappaleet yltyivät minulle, tiiviin ystävälle, turhan yltäkylläisiin sanatulviin. Plussapuolta edustaa realistiseksi uskomani yhteiskunnan palveluiden kuvaus, tai paremminkin palvelemattomuuden: Lauran tuntuu etsinnöistään olevan mahdoton saada apua mistään instanssista, ennen kuin jotain todella vakavaa tapahtuu.

"Kaikkia tuntui kiinnostavan enemmän Mikon diagnosointi, ja taas sain huomata, miten heikoilla väkivallan kohde oli." 

Leikitään, että ennen perheen - uus-, ydin- tai minkä tahansa - perustamista pitäisi jokaisen käydä kurssi ja suorittaa "ajolupa". Jos sellainen olisi olemassa, Mannisen kirja voisi olla yksi pakollinen tentittävä kurssikirja. Tarkoitus ei olisi pelotella tai estää suhteita; tilannetta ei voi etukäteen tietää eikä itseään siihen kuvitella, ei Laurakaan voinut. Vaan antaa välineitä siihen tilanteeseen, jossa saattaa itsensä löytää. Tietoa ja sanoja sille, että väkivalta on rikos, tekijää ei tarvitse ymmärtää, uhriksi joutuminen ei ole oma vika eikä sitä tarvitse salata.

Sillä perheväkivalta ei ole ääri-ilmiö: juuri luin Amnestyn tutkimuksesta, jonka mukaan kolmasosa suomalaisista naisista kertoo kokeneensa väkivaltaa ja Suomi on naisille Euroopan toiseksi turvattomin maa. Ystävistäsi, työkavereistasi ja muista tutuistasi siis joka kolmas saattaa tuntea aiheen nahoissaan. Se on järkyttävän paljon, niin paljon, ettei asiaa voi sivuuttaa olankohautuksella: ei koske minua. Tärkeä ja vahva teos.

Kenelle: Hereillä pysyville, realiteetit tunnustaville, väkivaltaa itse tai tutun kautta kokeneille, ajan ilmiöistä tietoa haluaville.

Muualla:  Riipaisevan realistista, sanoo Nanna. Koskaan ei voi arvata, mitä perheissä todella tapahtuu, sanoo Tuijata ja toteaa Mannisen kerronnan ylittävän tavanomaisen.

Laura Manninen: Kaikki anteeksi. WSOY 2018. Kansi, jonka väritys tulee tarinasta - heidän värinsä - Satu Kontinen.

Helmet-haaste 2018: kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin. Kirjan nimi ja parin keskenään käyttämä lause on Zen Cafen tuotannosta.