Piia Leino: Taivas

Dystopia, synkkä tulevaisuudenkuvaus, on yksi kirjallisuuden kiehtovimmista lajeista. Sopii erityisesti kaltaiselleni ihmiselle, joka on aina huolissaan: aina voi olla huonommin. Niin vapauttavaa! Lajin mestareita maailmalla ovat Margaret Atwood ja Suzanne Collins, kotimaisissa Johanna Sinisalo ja Maarit Verronen, muiden muassa. Leino asettautuu rohkeasti isoihin jalanjälkiin. Hänen kirjassaan vuonna 2058 Helsinki on raunioina, New Yorkin on pyyhkäissyt tuhotulva. Ja maailma on muutenkin muuttunut ikävästi suuntaan, josta nykytodellisuudessa näemme merkkejä.

Akseli on koukussa Taivaaseen. Taivas on nimettömien hallitsijoiden virtuaalinen luomus maailmasta, joka voisi olla olemassa. Taivas on pakopaikka kylmästä todellisuudesta; paikka, jossa kaikki on upeaa ja ihanaa. Sinne (koneelle) päästäkseen täytyy ansaita aikaa, ja eniten taivasaikaa saavat palkakseen tärkeät henkilöt.

Akseli tapaa Taivaassa Iinan, ja mikä hämmästyttävintä, myös IRL, todellisessa elämässä. Iina haluaa irti Taivaan ja sen tuottajan Valon passivoivasta koukusta ja saa selville, että siihen on olemassa lääke. Mutta Valo ei halua tiedon lääkkeestä leviävän, ovathan ihmiset nälkäisessä tylsyystilassaan vaarattomia ja helposti käsiteltäviä.

"Viimeistään Hämeenlinnan kohdalla kai loppui maa, jota julistuksissa kutsuttiin Vapaaksi Suomeksi. Huhujen mukaan raja merkittiin koko pituudeltaan kymmenen metrin korkuisella aidalla, mutta Iina epäilee sitä. Öljykaupan romahdus oli vienyt voimat ajoneuvoista, elinvoiman romahdus ihmisistä. Miksi hallitus olisi rakentanut aidan pitämään kurissa väkeä, joka ei edes jaksanut tulla rajalle?"

Huippukiinnostava asetelma, jonka idea ei ihan täysin konkretisoidu tekstissä. Mikä ihmeen Valo? Etelä-Suomi on sähköaidoitettu, muualla on jotain toisin, arvellaan, mutta hämäräksi jää, millä tavalla toisin. Eteläisen Suomen niukkuus ja köyhyys eivät perustele itseään riittävästi, mutta toisaalta, on hyvä jättää lukijan mielikuvitukselle tilaa. Ja tosimaailmassakin tapahtuu niin paljon käsittämätöntä, että sen voisi "ostaa", jos henkilöt olisivat syvempiä; jos heistä johonkuhun voisi samastua; jos motiivit olisivat selvempiä ja konkreettisempia. Hienoja havaintoja kyllä löytyy.

"Veitsi on kai isovanhempien aikainen, he leikkasivat sillä jo ennen Taivaan syntyä. Jalo hipaisee peukalollaan veitsen terää ja miettii ihmisen lihan hetkellisyyttä. Ihminen kuvittelee hallitsevansa tavaroita, vaikka oikeasti ihmiset vain vaihtuvat tavaroiden ympärillä."

Dystopia ei ole helppo laji: täysin uuden maailman luominen uskottavaksi vaatii herkkää tasapainoilua lukijalle tuttujen ja outojen asioiden kanssa. Leino hyödyntää hienosti jo olemassaolevia ilmiöitä. Elin mukana ja nautin tarinasta, mutta pidin sitä kovin viitteellisenä - iskee lujaa, mutta hienonhienosti ohi napakympin. Vaikka ristiriitaista kyllä, monet yksityiskohdat koskettavat ja tuovat toden tuntua, kuten Helsingin tutut paikat.

"Akseli muistaa päivän, jolloin junat lakkasivat kulkemasta. Hän asui silloin vielä Pasilassa Ratamestarinkadulla, eikä ollut tajunnut kuinka vahvasti junien loputon ohiliuku rytmitti hänen maailmaansa. Kun liikenne loppui, tornitalojen kiviset korttelit hiljenivät. Pasilansilta seisoi toimettomuuden yllä ja naapurin täti kuiski rapussa huhujaan: - Päärata katki Keravalta, Rautatieasemalla räjähtänyt, hallitus käy läpi joka asunnon."

Ruusuja: Uskottavalle asetelmalle, vangitseville yksityiskohdille. Mieleenmuistumille, kuten Blake Croachin vetävälle sarjalle. Risuina lievä yleinen hähmäisyys ja henkilöiden epäsamastuttavuus (tosin nämäkin ovat ehkä lajipiirteitä?); jonkinlaista terävöintiä jäin kaipaamaan, vaikka tarina on vahva. Kirja toi mieleen Antti Tuomaisen Parantajan; myös siinä Helsinki on hävityksen tilassa, mutta konkarikirjailijan otteella.

Piia Leinon ällistyttävästä mielikuvituksesta toivottavasti ammennamme lisää. Jo esikoisteos Ruma kassa näytti ajattelua, joka on kutkuttavan lyhyen askeleen edellä todellisuutta ja joka ei kumarra vakiintuneita tapoja. Kirjailija on selvästi etukenossa ilmiöiden kuvaajana; kannattaa seurailla!

Muualla: Oivallinen dystopia, sanoo Kujerruksia. Kirjapinon Simo pitää mielenkiintoisena sitä, miten katse käännetään välillä menneisyyteen.

Piia Leino: Taivas. S&S 2018. Kansi Jussi Karjalainen, taitto Jukka Iivarinen.