Minna Lindgren: Vihainen leski

Lindgren on armoitettu humoristi, ja kuten mainiosta Ehtoolehto-sarjasta tiedämme, erikoistunut vanhusmaailman kuvailuun, johon hän sai sysäyksen isänsä viimeisistä vaiheista. Paitsi toimittaja ja kirjailija, Lindgren on myös klassisen musiikin asiantuntija, joka on kirjoittanut aiheesta useita tietoteoksia.

Vihainen leski jatkaa kuitenkin Ehtoolehto-tyyppistä kerrontaa. Ulla-Riitta, Ullis, on 74-vuotias, kun hänen miehensä kuolee. Rankan omaishoitajuuden ja tiukan perhekuvion jälkeen Ullis luulee vapauden vihdoin koittaneen. Keski-ikäiset lapset näkevät asian toisin. Äiti on nyt vanhus, joka tarvitsee hoivaa ja ympärivuorokautista valvontaa.

Ullis ei jaa näkemystä, vaan ystävättäriensä Piken ja Hellun kanssa astuu uuteen elämänvaiheeseen uteliaana. "Piken mukaan nyt jos koskaan oli vapaiden naisten markkinat, sellaisten kuin meidän. - Me ollaan kukoistavia, älykkäitä, kauniita, terveitä ja vapaita! Me ollaan kuningattaria, ymmärrätkö!"

Biletys sinänsä ei jaksa kauan kiehtoa Ullista. "Kiitin kohteliaisuudesta solakkaa miestä, jonka kädet eivät tienneet koko totuutta kauniista rinnoistani. - Oletko kourimatta kuitenkin, sanoin ja irrotin kädet ryntäiltäni kuin kokenut päiväkodin hoitaja viisivuotiaan käpälät kaverin pallosta. Ihailijani hieraisi kuulolaitettaan ja siirtyi seuraaville rinnoille."

Kotiin hän ei kuitenkaan aio jämähtää, vaikka lapset niin toivoisivat, ehdottelevat jopa hoitolaitosta, sillä he ovat "huolissaan." (Perinnön tuhlaamisesta?) Lasten mielestä heidän oma unohtelunsa on normaalia ja harrastuksensa elintärkeitä, mutta Ulliksen iässä jokainen mielipide osoittaa alkavaa Altzheimeria ja naisen tulisi pysytellä kotosalla, jonka kylppärissä olisi valvontakamera. Harrastuksiksi sopisivat sukututkimus tai virkkaaminen, sanoo jopa ystävätär Hellu.

"- Mutta täytyykö kaiken mummotekemisen olla jumppaa? Tai jotenkin vanhuutta torjuvaa? kysyin ärsyyntyneenä. En halunnut olla kuntoutuksen tarpeessa. Virkkaaminen saisi jäädä. - Entä valokuvat? Joko sinä järjestit ne?"

Säpinää arkeen tuovat ystävien lisäksi tyttären iso huonotapainen koira ja pojan viisivuotiaat kaksoset, joita molempia mummo luonnollisesti "saa" hoitaa milloin vain, yllättäen ja pyytämättä. Onneksi löytyy Sami Siltanen, taivaan lahja asuntovälittäjäksi, jonka avulla Ullis pääsee eroon rivariasunnostaan.

Lindgren on löytänyt oikean sävyn puhua vanhustenhoidosta ja huumorin avulla tuoda esiin myös kipeitä asioita. Syövät ja muut sairaudet, perintöasiat, fyysinen heikkeneminen, perheenjäsenten odotukset ja tarpeet: näihin kaikkiin joutuu ikääntyvä ottamaan kantaa.

Olen joskus napissut kirjoista, joissa kuusikymppistä kuvataan esimerkkinä vanhuksesta; Lindgren tietää realiteetit paremmin. Ullis on uskottavan ikäinen, terävä ja viisas leskirouva, joka voi hyvin. Paitsi että hän on vihainen. Itselleen, kuolleelle miehelleen ja lapsilleen, syistä jotka on helppo ymmärtää, kun lukee muun tarinan lomaan siroteltuja Ulliksen päiväkirjamaisesti kirjattuja, kursivoituja minä-muotoisia ajatuskulkuja. Niissä hän antaa vihansa näkyä rehellisimmillään. Vanhemmiten sanotaan aggressiivisuuden lisääntyvän, mutta onko se ihme, jos ihmistä kohdellaan kuin aivotonta sientä, kun mittarissa alkaa olla eläkeiän verran vuosia?

"Saatana! Hoivavietistä ja kutsumuksesta lepertely on miesten politiikkaa. Kaikkein vittumaisimmista töistä ei jumalauta tarvitse maksaa kuin muodollinen korvaus, koska niitä muka tehdään kutsumuksesta. -- Se on niin perkeleen palkitsevaa hoitaa halvaantuneen puolison märkiviä makuuhaavoja kaksitoista vuotta yksin kotona. Jos on minun tyttärelläni ajoittain maaninen empatiahumala isänsä kuoleman seurauksena, on minulla aivan helvetillinen empatiakrapula omasta elämästäni. Ikinä en enää suostu ketään jumalauta hoivaamaan."

Olisi hauska kurkata 50 vuoden päähän: miten vanhustenhoito on silloin järjestetty?  Säilyvätkö tiiviit perheyhteydet, joita nyt on nuorilla vanhempiinsa enemmän kuin ennen? Toimiiko hoiva silloin myös toiseen suuntaan? Vai onko vanhenemisen "ongelma" ratkaistu jollain täysin uudella tavalla? Näitä Lindgren saa miettimään, viihdyttävyytensä ohessa.

Minna Lindgren: Vihainen leski. Teos 2018.

Kenelle: Vanhustenhoitoa miettiville, ikääntyviä tunteville tai niille, jotka eivät tunne; heille, jotka eivät aio koskaan vanhentua.

Muualla: Oman kohtalon haltuunotto ei ole koskaan myöhäistä, sanoo Tuijata.
.