Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Lucy on kotoisin syvältä maaseudulta, Amerikan Keskilännen köyhältä tilalta, jossa ei harrastettu tv:tä tai päivälehtiä, kirjoista puhumattakaan. Eristyksissä asunut tyttö opettelee kouluun päästyään maailmaa muita tarkkailemalla. Ehkä siksi hänestä kasvaa kirjailija.

Opiskellessaan hän on tavannut Williamin, jonka kanssa perustaa perheen New Yorkiin ja menestyy mukavasti, elää lapsineen "yltäkylläisyydessä", kuten hän sanoo: tosin hänen yltäkylläisyytensä on vaatimattomaan tottuneen. Lapsuudenkotiaan hän ei kaipaa, mutta ei pääse juuristaan henkisesti irti.

Hän jää ikään kuin kahden maailman väliin. Kummassakaan hän ei ole täysin sisällä, mikä saa hänet toisaalta epävarmaksi ja tietämättömäksi, toisaalta sen ansiosta hän tietää luonnostaan enemmän kuin joku muuttumattomassa ympäristössä kasvanut. Hän on oppinut varovaiseksi ja tunnistaa sen, ettei koskaan voi tietää toisen ajatuksia täysin. Edes omiin muistoihin ei voi luottaa.

"Sillä lailla useimmat meistä varmaan selviävät elämästä, puolittain tietoisina, puolittain epätietoisina, väistellen väläyksiä muistoista, jotka eivät voi olla totta. Mutta kun näen muiden kävelevän tyytyväisinä kadulla, aivan kuin kauhu ei koskaan valtaisi heitä, tajuan, etten tiedä, millaista muilla on. Elämä on enimmäkseen arvuuttelua."

Vanhemmat eivät hyväksy miesvalintaa, ja yhteys katkeaa vuosiksi. Kunnes Lucy joutuu sairaalaan ja herää siihen, että hänen äitinsä istuu sängyn vierellä. Outoa - mutta Lucy ilahtuu. Ainoan kerran hänellä on mahdollisuus keskustella äitinsä kanssa aikuisena, sairaalahuoneessa, jonka "ikkunasta säihkyi Chrysler Building."

Tuo näky ja ensimmäistä kertaa elämässään matkustanut maalaisnainen, ikkunan kupeessa istuva äiti, kuvaavat Lucyn tarinan vastakohtaisuutta konkreettisesti. Keskustelu on varovaista, tunnustelevaa; yhteyden luomiseen on enemmän halua kuin kykyä. Se on kuitenkin iso askel äidin ja tyttären suhteessa. 

Tarina - ja teksti - krumeluureista ja osoitteluista riisuttu, suorastaan karu. Mutta sen vaatimattoman pinnan alla väreilee paljon, mikä liikuttaa. Sanoja ja tunteita, joita ei osata muotoilla. Asioita, joista on vaiettu: ovatko ne niin isoja, että se on sulkenut suut, vai onko puhumattomuus perinne? Mitä perheessä oikein tapahtui ja miten muut perheenjäsenet voivat nyt? Onhan Lucylla myös isä, veli ja sisar. Miten maailma muuttui Lucyn aikuistuessa, mitä ratkaisuja hän on tehnyt ja millä perusteilla?  Yksityinen on jälleen yhteistä, jotain, johon on voi samastua. Samalla saamme välähdyksinä Amerikasta ajankuvaa.

Tiivistettynä: tarina on kuin Lucy itse. Kuten hän sanoo: "Mutta tämä on minun tarinani. Tämä tässä."

Kenelle: Perhesuhteita pohtivalle, sanattomuutta ymmärtäville, herkän ystävälle.

Muualla: Se on eittämättä laadukasta nykykirjallisuutta. Se on henkilökohtainen ja silti yhteiskunnallinen, sanoo kirjasta Lumiomena. Tyyli on toteavaa, herkkää, mutta myös armotonta, toteaa Leena Lumi.

Elisabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton. Tammi 2018. Suomennos Kristiina Rikman.