Elävää kuvaa

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta

Kyllä en enää lue sisällisota-, talvisota- tai jatkosotakirjoja. Paitsi että taas luin, "vahingossa", kun kaveri sen nenän eteen tyrkkäsi. Eikä tämä olekaan ihan tavallinen lajin edustaja. Eikä edes tavallinen Jari Järvelän tuotannon edustaja.

"Mummit käy meillä kylässä vuorotellen, samaan aikaan ne ei tule. Voiton-mummi on äidin äiti. Sofia asuu kosken toisella puolella keskustassa ja se on isän äiti." 

Kertoja on 7-vuotias poika. Hänen nimensä on Jari, ja hänellä on kaksi mummia. Toisen perhe oli sisällissodassa punaisten, toinen valkoisten puolella. Mummit ja muu suku elävät elämäänsä, poika havannoi ja kertoo, mitä näkee ja kuulee, kun hän viettää kesällä aikaa molempien kanssa. Voiton-mummin nimi on Aino, eikä hän pysty nukkumaan kylässä lapsenlapsensa kotona:

"- Mää en nuku samassa huoneessa lahtarien keisarin kanssa, Aino kiljui. - Se tappoi meirän naapurit. Se raiskasi meirän naiset. Aino vapisi ja väitti että Mannerheim oli äsken kourinut häntä ja liponut tummia viiksiään. Äiti otti Mannerheimin kuvan seinältä, isä ei pystynyt, sillä sen selkä oli mennyt. Äiti vei kuvan ulkovarastoon ja tunki puusuksien taakse. Bambusauvat kopisi, kun äiti paiskasi varaston oven kiinni. Aino sanoi kuulevansa miten Mannerheim huuteli puuoven toiselta puolelta. Eteenpäin valkoisen Suomen valkoinen armeija! Murtakaa kaikki esteet! Avatkaa tämä ovi! Suurhyökkäykseni makuukamarissa jäi kesken!" 

Mummien muistot ja tarinat sekoittuvat pojan mielikuvitukseen kiehtovalla mutta hiuksia nostattavalla tavalla. Mummit olivat vielä lapsia sodan aikaan ja näkivät asioita, joita kenenkään ei pitäisi nähdä.

"Sofia kuopsutti irtonaista purua, alta paljastui pitkä laatikko. Sofia vetäisi henkeä, sydän jätti lyönnin väliin. Hän nytkytti lautakannen auki, sisältä pursusi heinää. Hän tunki kätensä heinään ja penkoi. Öljyiset piiput sojottivat suorissa riveissä päälletysten. Kun punikit saapuisi uudelleen, ne löytäisi vintiltä lootan. Sitten Sofian perhe ammuttaisiin heidän kätkemillään kivääreillä. --- Hän kuuli miten kiväärit alkoi kolista vintillä laatikossa toisiaan vasten, kalkatus kaikui pidemmälle kuin sahan palokunnan hälytyskello. Tulkaa hakemaan meidät, kiväärit kutsui punaisia. Ampukaa valehtelijat, ampukaa!" 

Poika on vilkas, utelias ja kuvitteleva, ja yhdistää mummiensa muistot omaan arkeensa suitsait - hän juttelee ammutun Vilho-pojan kanssa, jolla on mahassa reikä, yhtä luontevasti kuin noukkii kuivuneita orvokkeja Sofian puutarhasta markan toivossa tai lukee kolmevuotiaasta asti kaiken, mitä käsiinsä saa, ja yhdistää sankarilentäjän seikkailut osaksi arkisia puuhiaan. Hän kohtaa touhutessaan myös reaalimaailman riskejä, joista nykyvanhemmille nousee hiki. Vaaran paikkoja tuntuu pieni poika löytävän loputtomiin; ratapihat, kalliot, uimahyppytornit...  Leikit kuulostavat hurjilta, vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten lasten tekemisiä ei vahdittu niin tarkkaan kuin nykyään. 

"- Kokeillaanko millaista on tuijottaa lamppuun kun joku työntää veistä silmään? se kysyy. - Joo, sanon. Oon valmis mihin vaan jos Voitto pysyy mun kaverina vielä hetken. Käyn makaamaan ruohikolle selälleni. Meillä ei ole lamppua mutta katson aurinkoon, se on niin kirkas että aivot palaa. Voitto on kirurgi, se sanoo että niillä on käyty koulussa läpi silmämunan rakenne ja se sai kokeesta seiska plus, mun on turha huolehtia. Sillä on puukon sijasta terävä heinänkorsi. Korsi lähestyy mua ja puhuu japania. Banzai!" 

Hauska yksityiskohta on F. E. Sillanpään esiintyminen kirjassa: Jarin isomummo oli opettanut tätä lukemaan ja tukistanut laiskanpulskeaa opiskelijaa, mitä nobelisti vielä vanhanakin naureskelee.

Erinomainen kuvaus sisällissodasta lapsen silmin: Järvelä on lapsen nahkoissa koskettava. Pojan mielikuvitus ja kekseliäisyys hellyttävät, sukulaisten sotatarinat järkyttävät, kuten aina, kun ei puhuta politiikasta, vaan ihmisen ja perheen tasolla. Saamme taas kerran muistutuksen siitä, miten sisällissodan haava on vielä vuotava - miten pitkään rankat kokemukset vaikuttavat, kolmanteen polveen, ehkä pidemmällekin. Vai vilauttaako Järvelä jo arpeutumisen alkua? Lopulta tarina on rakkaudenosoitus mummeille, noille sitkeille ja sinnikkäille naisille, joilla on sentään jotain yhteistä: lapsenlapsi.

Onko tarina totta? Lieveteksti kertoo, että kirjailija on hyödyntänyt omia lapsuusmuistojaan, mutta tarina on fiktiivinen. Eli osa on totta, osa ei, ja osa on tapahtunut jollekulle muulle perheelle, tulkitsen. Kirjallisena tuotoksena teos on kuitenkin ehjä, tyylitajuisesti koottu kokonaisuus.

Kenelle: Mummien ystäville, sotamuistoja pelkäämättömille, pienten poikien maailmasta kiinnostuneille.

Muualla: Kirjan luoma maailma tempaisi mukaansa Tuijatan.

Helmet-haaste 2018 kohta 47: kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta. Tammi 2018. Päällys: Markko Taina.


2 kommenttia:

  1. Kiitos kirjan esittelystä Arja. Mielenkiintoinen kirja. Minäkin olen saanut jo riittävän annoksen Suomen sodista, mutta tässä on ihan erilainen näkökulma. Siitä iso plussa kirjailijalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapsen näkökulma on harvinainen ja tässä erittäin toimiva; paitsi kerronnaltaan, myös sukupolven yli hyppäykseltään. Saa miettimään, miten itse on suhtautunut sotaan isovanhempiensa kautta ja miten seuraavat sukupolvet sitten. Koska aina se vain vaikuttaa, tai ainakin kolmanteen sukupolveen.

      Poista