Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Kun mietin tiivistystä kirjasta, päädyin yhteen sanaan. Ja se sana on sama kuin kirjan otsikossa on. Ihme. Elämän ihme. Syntymän ja kuoleman ihme. Ihmetys siitä, miten me selviämme kaikkein raskaimmistakin vaiheista. Ja ihmetys lapsien edessä, kaikkina ikäkausina. Vanhempi lapsenlapseni pohti asiaa noin kymmenen vanhana saatuaan (suuresti rakastamansa) pikkusiskon: "On se kyllä ihmeellistä, miten voi uusi ihminen tolleen syntyä. Ensin sitä ei ollu, ja nyt se on tossa." Niin juuri.

Itkosen perhe on kokenut monenlaisia ihmeitä. Heillä oli kaksi poikaa, kun kolmas lapsi ilmoitti tulostaan. Asiat eivät menneet hyvin. Itse asiassa ne menivät pahimmalla mahdollisella tavalla. Sikiö ei ollut terve.

"Annoimme elämälle mahdollisuuden, ja tässä me nyt olemme: pulassa."

"Mitä minä toivoin? Toivon loppumistako? Ilmeisesti, niin kamalalta kuin se kuulostaakin; toivoin, ettei toivoa enää ollenkaan olisi, että joku vapauttaisi minut siitä. Ohut toivo on päälleni laskettu kivenlohkare, jonka alle tunnen litistyväni."

Miehen osa on olla hieman sivussa ja syrjässä. Kirjailija on kova puhumaan ja tietysti kirjoittamaan, joten hänellä on tavismiestä enemmän keinoja purkaa tuntemuksiaan isänä ja Rosen miehenä. Hänellä on myös hyvä turvaverkko, johon tukeutua. Kokemukset on silti käytävä läpi henkilökohtaisesti. Myös tilanne, jossa Rose odottaa jälleen. Kaksosia!

"Minä nukuin ja Rose valvoi. Olin miehen roolissa taas, yhtä aikaa osallinen ja sivullinen, ja se rooli oli minulle tuttu ja ainoa joka tässä vaiheessa oli tarjolla, en voinut muuta kuin yrittää nauttia sen hyvistä puolista."

Kirja on henkilökohtainen ja intiimi - ja sitä kautta yleinen ja samastuttava. Ihailen suuresti Itkosen kirkasta lausetta; sitaatteja voisi poimia mistä vain. Tosin yhteydestään irrotettuina lauseet kuulostaisivat oudoilta tai liian rajuilta. Sillä tarina on rankka, vaikka komeasti kerrottu.

Ja pakko mainita yksi sana, joka kuvaa kirjaa. Knausgård, jonka vaikutteet ovat selvät. Mutta se ei haittaa: Itkonen toteuttaa yltiörehellisyyden (tai fiktion, mistäs minä tiedän, ovatko tapahtumat kaikki totta, tosin uskon niin, kuten Knasunkin kohdalla) tyylikkäästi, lukijalle antoisalla tavalla. Ihan sama mitkä vaikutteet. Erityisesti ihailin lukujen loppuja.

Tarina käy läpi koko ihmiselämän tunnekirjon, joten sitä on mahdoton lukea kylmän viileästi. Jotenkin hyvin suomalaista on varovainen toivo hehkutuksen sijaan silloinkin, kun siihen olisi syytä - yhtä lailla kuin uskomus, ettei someen voi laittaa haltioitunutta postausta, koska se varmasti poikii onnettomuutta (niin, olen samaa mieltä). Rankat kokemukset tekevät ihmisen varovaiseksi. Mutta meitä lohdutetaan:

"Oli mahdollista valita. Pelkoa ei voinut poistaa ihmiselämästä, mutta se ei myöskään ollut mikään luonnonvoima. Toisin kuin rakkaudelle, pelolle ei kannattanut antautua."

Hieno, hiljaiseksi vetävä teos. Jossa on myös paljon onnellisuutta, suomalaisen pidättyvään tapaan; onnea ja rakkautta. Oikeastaan nämäkin ovat kirjan teemoja, kun vähän malttaa ajatella, tragedian yli. Kiitos kirjailijalle sekä toteutuksesta että rohkeudesta.

Kenelle: Ihmetteleville, ihmeitä arvostaville, perheellisille tai sellaisiksi aikoville, mutta ehdottomasti ei raskaana oleville eikä raskautta juuri nyt suunnitteleville. Autofiktiosta kiinnostuneille, kauniin suomen kielen ystäville, perhetarinoita ahmiville.

Muualla: Suketus sanoo kirjan olevan kaiken tunteen, koetun ja pelätyn alla kuitenkin kirjallisesti vahva, jäntevä ja huolellinen.

Kirjailija lahjoittaa tekijänpalkkionsa Lastenklinikan kummien kautta HUS:n vastasyntyneiden teho-osastolle. Ostin kirjan.

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki. Otava 2018. Kansi Piia Aho.