Elävää kuvaa

maanantai 17. joulukuuta 2018

Jarkko Tontti: Perintö

Tontti sukeltaa herkulliseen aiheeseen: perintöriitaan. Iäkkäiden vanhempien kuoltua jäävät aikuiset lapset setvimään välejään ja perintöään, niin aineellista kuin henkistä. Usein olen kuullut kauhujuttuja, kuinka setviminen on riitaista ja katkeraa.

Aina perhesuhteet eivät näyttäydy tasapuolisina, ja katkeruudet perustuvat oletuksiin enemmän kuin tosiasioihin. Olen nähnyt tapauksia, joissa kolhiintunut kahvikuppi on tärkeämpi kuin sisarussuhteiden säilyminen. Enkä ole varmasti ainoa. Mutten muista aiemmin lukeneeni aiheesta romaania, siksi tervetullut.

Henrik on sitä mieltä, että isosisko Anna-Leena on aina ollut äidin lempilapsi. Ja että häntä on pidetty näiden kahden suhteesta erossa, tahallisesti. Häneltä on pimitetty jotain, Henrik miettii.

"Vaimoni Sarin mukaan taannuin joka kerta, kun vierailin äitini luona. - Hamuat tissiä, Sari sanoi, ja hänen kasvoilleen levisi se ilme. Yhtäaikaa myötäymmärtävä ja ärsyttävä. Hyvä on. Ehkä minä oli Oidipus, joka etsii lopun elämäänsä suuhun suihkuavan maidon korvikkeita. Mutta jos olin, niin olivat kaikki muutkin miehet."

Sisarusten välit viilenivät vuosiksi perintökesämökistä riitelyn takia isän kuoleman jälkeen. Kun äitikin kuolee ja hänen asuntonsa pitäisi myydä, ollaan jälleen ongelmissa. Henrik lupaa hoitaa perunkirjoituksen, mutta sisko saa patistella, kun mies ei saa aikaiseksi.

"Miksi Henrikin piti olla niin hankala? Miksi hänen piti aina kylvää riitaa, jänkätä ja vastustaa, lietsoa eripuraa asioista, jotka olisivat muuten menneet omalla painollaan?" 

Hommaa mutkistavat sinikantiset vihot, jotka löytyvät jäämistöstä. Äidin päiväkirjoja, joiden omassaolosta Henrik ei tiennyt aiemmin. Anna-Leena tiesi ja oli luvannut äidilleen hävittävänsä vihot, vaikkei niiden sisältöä tuntenutkaan. Hän osaa katsoaan äitiään enemmän ihmisenä ja naisena kuin Henrik, jonka on vaikea hyväksyä, että äidillä saattoi olla perheen ohella muutakin elämää. Silti äidin monet salaisuudet yllättävät, ja sisko ihmettelee veljensä kanssa yhtä lailla, miksi äiti kirjoittaa jatkuvasti jostakusta M:stä. Ja ärtyy pikkuveljelleen, vaikka isosiskona on myös tottunut hoivaajan rooliinsa.

"Kuinka paljon enemmän rahaa äiti olikaan vuosien kuluessa antanut Henrikille ja hänen lapsilleen kuin meidän perheellemme. Silti Henrik uhriutui vuodesta toiseen ja toisteli, että hän oli ollut vain se toinen lapsi. Äiti muka rakasti minua enemmän. Roskaa, henrikmaista nillitystä. Kuka oli M? Äiti eikoskaan esitellyt minulle miesystäviään. Mutta hän oli maininnut heistä."

Henrik on luonnollisesti päinvastaista mieltä rahanjaosta. Siitä, kumpi vihot saa, kasvaa kynnyskysymys, ja yllättäen lukija huomaa lukevansa dekkarityyppistä kuivanhumoristista seikkailua ja riitaa, joka päätyy yllättävään loppuratkaisuun ja suomalaiseen tapaan perseiden vetämiseen. Mutta kuka sen tekee, missä ja miksi? Kasvaako Henrikistä ikinä aikuinen? Ja miten äidin perintö lopulta jaetaan?

Totta puhuen, ei loppu kovin yllättävä tapahtumankäänteiltään ole, kun jopa minä äidin salaisuuden arvasin, tunnelmaltaan enemmän: mennään laitaan, josta en ihan vakuuttunut. Muutamia muitakin epäuskottavuuksia ilmenee, kuten äidin outo asioiden salailu ylipäänsä. Toisaalta, miksi äiti olisi velvollinen raportoimaan kaikesta lapsilleen? Tontin vahvuus on sävykkäässä ihmiskuvauksessa, etenkin mieskuvissa, joita hän ennenkin on sanoittanut ansiokkaasti ja ymmärtävästi, jumiutumatta kliseiseen sankari-nahjus-skaalaan. Hänen henkilöidensä havainnot ovat suoria ja aitoja, tekstinsä täpäköitä päälauseita, joissa ei maalailla, vaan mennään asiaan.

"Miksei minulle kerrottu?"

Kenelle: Perillisille, sisaruksille, mieskuvan sävyjä etsivälle, riiteleville, yhteisomistuskesämökkiä harkitseville, suoran puheen ystäville.

Erikoista: Ensimmäinen kirja, jonka lainasin Oodista.

Muualla: Tiivis, särmikäs romaani, sanoo Suketus Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa.

Jarkko Tontti: Perintö. Otava 2018. Kansi Tuuli Juusela.


2 kommenttia:

  1. Tämähän vaikuttaa kiinnostavalta. Ja oi, Oodi – milloinkahan minä pääsisin sinne lainaamaan tai ainakin hypistelemään kirjoja ja tietenkin katselemaan uutta, upeaa kirjastoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se onkin kiinnostava, aiheeltaan ja toteutukseltaan myös. Ja Oodi - se on itkettävän ihana. Tervetuloa tutustumaan ja vaikuttumaan. Vaikka olen rampannut siellä kuukausia, aina vain se tekee vaikutuksen.

      Poista