Elävää kuvaa

sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Esseitä ja novelleja

Sirkjärven novellikokoelma on vilahdellut mediassa niin, että nimi jäi mieleen: mistä mahtaa olla kyse?

Kirjoittajansa esikoinen koostuu novelleista, jotka vievät viistolla katseellaan lukijan outoihin tilanteisiin ja kummallisiin paikkoihin. Kauhun elementti on usein läsnä ja iskee yllättäen, eikä se säästä sen enempää aikuisia kuin lapsia tai lemmikkejäkään. Viattomasta Myrna-kahvikuppeja ja vanhoja kodinkoneita myyvästä huutokaupasta saattaa kehkeytyä aivan muuta bisnestä. Tunnollisen kodinhoitajan tausta pelottaa, ja tuleva morsian saa uutta ajateltavaa hääpukuja sovittaessaan. Sirkjärvi ei selitä, mutta hän kuvaa henkilönsä huolellisesti ja takuuvarmasti yllättää. Hänen kielensä on raikasta ja rankkaa, pelottavan osuvaa. Novellit tönivät häiritsevästi lukijan maailmankuvan vakautta.

Kirja palkittiin viime vuonna Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnolla.

Kenelle: Kummaa kaipaaville, kammottavaa kestäville, uuden novellin ystäville.

Muualla: Lukuisan Laura pitää novellikokoelmaa loisteliaana ja kiittää erityisesti Sirkjärven todella kiinnostavia ja erilaisia henkilöhahmoja. Hänellä on myös paljon linkkejä muihin blogiarvioihin.

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja. Teos 2018. Ulkoasu Marika Maijala.


Olen kärsimätön esseiden lukija. Esseeparalla on kova työ lukijan huomiosta kamppaillessa: sen pitäisi nopeasti vakuuttaa kiinnostavuutensa niin aiheensa kuin kirjoittajansa osalta, osoittaa tekstillinen taitonsa tiiviissä tilassa ja ennen kaikkea esittää huomionarvoisia ajatuksia ja mielellään myös jonkinlainen ratkaisu tai loppukuva pohdittavana olevaan kysymykseen. Siinä on urakkaa verrattuna muuhun kaunokirjallisuuteen - vaikka romaaniin, jossa lukijalla on runsaasti aikaa tutustua kerrottuun maailmaan ja mahdollisuus heittäytyä siihen mukaan.

Pölyn ylistyksessä kiinnostivat esikoiskirjailija ja sisältö, sillä myös se sai Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon 2018. Hulvaton teos koostuu kahdeksasta esseestä, jotka käsittelevät enimmäkseen populaarikulttuuria ja taidetta (ja ehkä myös niiden rajanvetoa). Kuten kokoelman nimeksi (mainio sellainen, muuten) nostettu otsikko kertoo, ei puhuta mestariteoksista ja hienoudesta kuin käänteisesti tai sivulta, vaan puhutaan huonoista - tosin Akseli Gallen-Kallelan taulukin voi kerätä pölyä komerossa maatessaan, kuten yksi esseistä huomauttaa.

Aiheet eivät herättäneet suurta kiinnostusta tässä lukijassa: Leonard Cohenin musiikki, väkivallan ja seksin yhdistämisen kiehtovuus tai Dubai - jonne en ikinä haluaisi mennä matkalle, jos ei ole ihan pakko, niin karmelta paikalta se kuvausten perusteella kuulostaa, sekä ulkonäöltään että yhteiskunnaltaan. Kirjoittaja toteaa saman, sanoo  kaupunkia - tuota "kaupunkisimulaatiota" "rahan ja maallisen kunnian voitoksi käytännöllisyydestä ja viihtyisyydestä" mutta silti viihtyy paikallisen uima-altaan partaalla drinkkeineen. Juuri tuo ristiriita tekee esseistä kiinnostavia. Mikä karmeassa kiehtoo? Mikä kitchissä vetoaa? Sitä Hosseini avaa ansiokkaasti tuomalla esiin monenlaisia näkökulmia kulloiseenkin aiheeseensa reippaalla otteella.

Napakat hyökkäyslauseet sinkoilevat, kuten lifestyle-blogeista puhuttaessa: hän vertaa moisia blogisteja torakoihin. Silti kirjoittaja ei asetu yläpuolelle, vaan myöntää auliisti shoppailevansa itsekin mielellään. Hän tekee itsestään inhimillisen, ja sitä kautta lukijasta, ja saa kerrottua paljon, suorastaan liikaakin jaaritellen ajoittain, myös rennolla huumorilla. Enkä voi olla ajattelematta, että kova kriittisyys on aina ollut yksi ihailun keino.

Esseessä Mitä sivullisuus tarkoittaa? on ajatuksia, joita luin toisin kuin muiden esseiden. Kuluneista kulunein aihe, Camus´n Sivullisesta alkaen, mutta Hosseini tarjoaa tässä vakavampia oivalluksia. Ehkä essee tuntuu erilaiselta ja läheisemmältä siksi, että sen aihe on yleismaailmallisempi? Sivullisuuden kokemus on jokaiselle tuttu, ja ajattelen Hosseinin tavoin sen olevan "ihmisyyteen perimmäisesti kuuluva tunne." Pidin hänen pohdinnastaan rakenteellisesta sivullisuudesta ja nyökyttelen. Myös vastakohta on tasapainon vuoksi mietitty:

"Sivullisuuden tunteen vastakohta on nimittäin kotiin tulemisen tunne, voimakas tunne olemassaolosta ja maailmaan kiinnittymisestä." 

Kiinnostava sukellus esseen maailmaan ja mainio näyttö kirjoittajansa taidoista.

Kenelle: Kirjallisesti suuntautuneille (sillä paljon viittaillaan kirjallisuuteen), pohdiskeluja harrastaville ja niitä lyhyessä mitassa kestäville, nykyesseeseen tutustuville.

Muualla: Tekstiluola analysoi teosta tarkemmin.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Esseitä. Savukeidas 2018. Kansi Ville Hytönen.



2 kommenttia:

  1. Kummastakin näistä olen pitänyt melkoisesti. Hosseinin tapa kirjoittaa on vallan mainio - miten hän yhdistelee keskenään varsin erilaisia elementtejä. Mulla tuo Cohen-essee vaikutti niin, että kuuntelin sen jälkeen yhtä Cohenia biisiä paljon, siis todella todella paljon

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauska, miten kirja voi vaikuttaa. En Coheniin lähtenyt, mutta usein minulle tulee jokin tietty biisi tai musiikinlaji mieleen kirjasta, vaikkei sitä olisi mainittukaan. Ehkä rytmi ja teemat saavat sen aikaan? Pidin myös molemmista näistä ja olen hyvin tyytyväinen, että ne luin. Kiitos Omppu kommentista.

      Poista