Elävää kuvaa

tiistai 2. huhtikuuta 2019

Suomen Kansallisteatteri: Yhdestoista hetki




Satiirin ei kai sitten tarvitsekaan olla hauskaa, toisin kuin olen luullut. Ainakaan Yhdestoista hetki ei ole. Loistavan nimekkäästä tekijäjoukosta, kiinnostavasta aiheestaan ja hulppeista puitteistaan huolimatta se lähinnä vaivaannuttaa.

Kyse on demokratian ja rahankäytön kuvauksesta yhteiskunnassa, tiesin etukäteen. Käytännössä näytelmä kertoo kolmen ässän hallituksen virheistä, tai isommin, Suomen talouden ja koko politiikan hoidosta tilanteessa, joka alkoi oikeastaan jo 1990-luvun alun lamasta. Sipilä, Stubb ja Soini sopivat, suorittavat ja säheltävät lavalla hallituksensa ja virkamiesten kanssa. Tarinaa kuljettaa eteenpäin lavan yläosan näytön teksti, johon on lainattu sanomisia niin virkamiehiltä, poliitikoilta kuin mediasta sekä taloutta ja yhteiskuntaa isommin ajatelleilta, kuten Thomas Pikkety, Platon tai Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus.

Näytelmässä on pari perustavanlaatuista ongelmaa. Jos olet seurannut mediaa viime vuosina, tapahtumissa ei tietenkään ole mitään uutta. Vaikka lähihistoria olisi kuinka farssimaista, asiat ovat jo tiedossa, entä sitten? Esityksestä puuttuu porkkana, syy, miksi haluaisit yhteenvedon; mitään uutta, tuoretta näkökulmaa ei ilmene. Asiallisesti en sitä odotakaan, mutta esityksellisesti ja näkemyksellisesti kyllä.

Toinen ongelma on näyttötekstien suuri määrä - sanoo himolukija! Menenkö teatteriin lukemaan? En, odotan toisen taiteenmuodon keinoja ja ilmaisutapoja. Nyt on pakko valita, seuraanko tekstiä vai näyttämöä, ja tekstit voittavat aina, kun silmä hakee katsottavaa. Missä on teatteri?

Kolmantena haasteena näkisin tasapaksuuden. Kukaan ei nouse keskiöön. Lavalla on paljon väkeä, mutta jos silmä sinne teksteistä harhautuu, en tiedä, ketä seuraisin. Kuka tai ketkä tarinaa vievät? Henkilöitä on vaikea hahmottaa siksikin, että sama näyttelijä esittää useita rooleja. Tekstinäyttö neuvoo ahkerasti, mutta silti seuraaminen ja zoomaus edestakaisin on hankalaa.




Onnistumisiakin on. Vesa Vierikko on kieltämättä melko herkullinen Björn Walhroos. Katariina Kaitue on aina ihastuttava! Suorastaan fanitan häntä: oli kässäri ja rooli mikä hyvänsä, Kaitue onnistuu pitämään arvokkuutensa ja oman tyylinsä uskottavana ja silti elämään tilanteessa sen vaatimalla tavalla. Cécile Orblin ja Annika Poijärvi ovat erinomaisia. Ja tekniikka lähikuvauksineen sekä puitteineen - lavastus, puvut, valot, äänet jne. - toimivat kuten pitää.

Näytelmän lauluesitykset ovat hienoja, sen parasta antia. Jos ei lasketa sitä suurinta myötähäpeän hetkeä, jossa laulettiin Olen suomalainen -biisiä pikkuisiin töppöviiksiin pukeutuneina... Kyllä, sanoma on selvä, mutta niin ilmiselvä ja kulunut, ettei jaksa viihdyttää. Patriotismin ja oikeistopopulisimin nousua olisi ollut tilaisuus esittää uudella kuvastolla, uusilla oivalluksilla ja teatterin keinoilla, joihin vakaasti uskon.

Mistä tuli mieleen Sari Mällinen, joka saa pellen roolin. Hän röhnöttää vatsakkaana Timo Soinina ja ilmeilee huonohampaisena häirikkönä (käsiohjelmassa lukee: häiritsevä vanhus). Missä kohtaa piti nauraa? Niin kiusallista, että punastuin, mikä ei ole näyttelijän vika, vaan roolin. Tuleeko Mällisestä kansakunnan päänäyttämön noloin hauskuttaja, jolle annetaan vuosikymmenestä toiseen maneerirooli ilveilijänä? Älä suostu, Mällinen, älä suostu! Me katsojat haluamme sinusta enemmän!

Ja miksi näytelmän yksi ainoa syrjäytynyt on mielenterveysongelmainen "huvittava" mummeli, kun he todellisuudessa ovat jotain muuta? Pienellä palkalla kitkuttelevia terveydenhuoltoihmisiä, korkeakoulutettuja kyydistä pudonneita, yksin tulevaisuutta kohti harhailevia nuoria, hoitoa vailla eläviä vanhuksia? Tässäkin mentiin helpoimman kautta, kuten kautta linjan.

Sellaista mietin,
mahtoiko Myllyaho olla lomilla, kun näytelmän kässäri hyväksyttiin esitettäväksi? Ja mitä miettivät palkkanäyttelijät, joista useimmat ovat tehneet upeita rooleja koskettavissa esityksissä? Ainakin yhden näytelmän nimihahmoista bongasin elävänä yleisöstä, en huomannut, että hän olisi ollut huvittunut. Minä en ollut, lähinnä pöyristynyt, mutta ystäväni toppuuttelivat, ettei esitys "niin huono ollut." Kehotan käymään itse katsomassa.

Muualla: Teatterinna suhtautuu suopeammin, ruotii esitystä monipuolisesti ja sanoo sen herättävän valtavasti ajatuksia ja kysymyksiä.


Suomen kansallisteatteri: Yhdestoista hetki. Esa Leskinen, Sami Keski-Vähälä.


Rooleissa: Katariina Kaitue, Jani Karvinen, Markku Maalismaa, Sari Mällinen, Cécile Orblin, Jukka-Pekka Palo, Annika Poijärvi, Antti Pääkkönen, Anna-Riikka Rajanen, Timo Tuominen, Juha Varis ja Vesa Vierikko. Muusikko: Samuli Laiho.

Kuvat Kansallisteatteri, Mitro Härkönen.


 

2 kommenttia:

  1. Ei ollu sun juttu näköjään Yhdestoista hetki. Oma tuntemukseni olivat paljolti vastakkaisia, vaikka tuo syrjäytyneen henkilön kuvauksen ongelmallisuudesta olenkin samaa mieltä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, ei ollut juttuni, Omppu. Pelkkä lainausten (jo tuttujen) latominen ja kaunis ulkoasu ei ihan riittänyt. Kun muistaa vaikka Ryhmiksen riemukkaat Eduskunta-esitykset, joissa myös mentiin todellisilla teksteillä, mutta särmäisillä kärjillä. Tai Espoon kaupunginteatterin Esitystalous-näytelmät, jotka myös kaikuina tästä mieleen tulevat. Niin tuntuu kovin laimealta.

      Poista