Kim Thúy: ru

Ru tarkoittaa vietnamin kielessä tuudittamista, ranskan kielessä (alkuteos) virtaamista. Vietnamista kotoisin olevan, nykyisen kanadalaisen Kim Thúyn kirja kertoo omakohtaista tarinaa elämästä, jonka virta on vuolas, mutta siinä on myös suvantokohtia. Ehkä niitä tuudittautumisia?

Alku ei lupaa hyvää. Sodan jaloista paennut nainen on ymmällään:

"Olin pyörällä päästäni myös kaikista uusista äänistä ja ihmettelin valtavaa jääveistosta, joka koristi värikkäiden voitaikinaleivonnaisten, alkuruokien ja muiden pienten suupalojen täyttämää pöytää. Yksikään tarjolla olevista pikkkusuolaisista ei ollut minulle tuttu, vaikka tiesinkin päässeeni herkkupöytään unelmien maahan. Henri: en osannut kuunnella enkä puhua, vaikka en ollut kuuro tai mykkä. Olin kadottanut kaikki kiintopisteeni, en tiennyt enää miten haaveillaan, en osannut kuvitella tulevaa enkä elää tässä ja nyt, en osannut tarttua hetkeen."

Varakkaissa oloissa lapsuutensa viettäneen tytön matka venepakolaiseksi ja siitä Kanadan kansalaiseksi on hengästyttävä. Muistan Vantaalla Suomen ensimmäiset venepakolaiset, joita ihmettelimme mutta säälimme ja hyväksyimme, halusimme auttaa, ymmärsimme pakkotilanteen. Niistä ajoista (1980-luvun alku) asenteet ovat muuttuneet paljon kovemmiksi maahanmuuttajia kohtaan.

Kansalaisuuden vaihtaminen ei ole ongelmatonta, eikä todellakaan vain asia paperilla.

"Jouduin opettelemaan uudelleen äidinkieleni, josta olin luopunut liian varhain. Sitä paitsi en koskaan ehtinyt hallita vietnamia täydellisesti, koska minun syntyessäni maa oli jakautunut kahtia. Olen kotoisin Vietnamin eteläosasta, enkä ollut koskaan kuulut pohjoisen ihmisen puhuvan ennen kuin myöhemmin palasin syntymämaahani. Toisaalta eivät pohjoisvietnamilaisetkaan olleet kuulleet etelävietnamilaisten puhetta ennen kuin maa yhdistyi. Samaan tapaan kuin Kanadassa myös Vietnamissa oli kaksi toisistaan erillistä kulttuuria. Pohjois-Vietnamin kieli oli kehittynyt kulloisenkin poliittisen, sosiaalisen ja taloudellisen mukaan; oli kehitetty sanoja ilmaisemaan, kuinka lentokoneen voi pudottaa katolle asennetulla konepistoolilla, kuinka natriumglutamaatin avulla voi nopeuttaa veren hyytymistä, kuinka löytää suoja hälytyssireenien soidessa. Samaan aikaan eteläisen Vietnamin kielessä luotiin sanoja ilmaisemaan sitä, miltä Coca-Colan kuplat tuntuvat kielellä ja keksittiin termejä etelän katujen vakoojille, kapinallisille ja kommunistimielisille, ja kehitettiin nimityksiä lapsille, joita syntyi amerikkalaisten sotilaiden järjestämien hurjien juhlien seurauksena."

Kirjailija puhuu paljon tunnemuistista ja siitä, että kun kiintopisteet katoavat, katoaa myös ihmisen oma näkemys tulevaisuudestaan ja itsestään osana yhteisöä. Unelmia ei ole, haaveilla ei osaa. Se on ehkä suurin ja surullisin pakkomaahanmuuttajan tuntemus. Sillä mitä me olisimme ilman jotain - ajatusta, tavoitetta, paikkaa - johon kiinnittyä?

"Etäisyys, irrallisuuden tunne ja vieraantuminen saivat aikaan sen, että nykyisin saatan ostaa empimättä ja tieten tahtoen kenkäparin, jonka hinnalla ruokkisi viisihenkisen perheen kokonaisen vuoden siellä, missä minä synnyin. Riittää, että myyjä lupaa 'You'll walk on air', ja minähän ostan. Kun onnistumme leijumaan ilmassa, kiskomaan itsemme irti juuriltamme - ei ainoastaan matkattuamme kahden valtameren ja kahden maanosan yli, vaan myös sysättyämme syrjään isänmaattoman pakolaisen asemamme ja identiteettikriisimme - pystymme jopa laskemaan leikkiä hammasproteesista valmistetun muovirannerenkaani ja sen sisään piilotettujen timanttien, siis perheemme selviytymispakkauksen, kohtalosta. Kuka olisi uskonut, että sen jälkeen kun olimme onnistuneet välttämään hukkumisen, merirosvot ja punataudin, rannerengas viruisi koskemattomana jonkin jätevuoren uumenissa?" 

Kirja ei ole seikkailu eikä jännäri, vaikka niihin olisi aineksia. Kirjailija on valinnut kerrontatavakseen päänsisäisen maailman, joka suruissaan ja iloissaan on vielä vaikuttavampi. Pienet hetket, väläykset, sivumennen kerrotut kauheudet ja kauneudet; ne ovat hiljentäviä. Lopputunnelma on kaikesta surullisuudesta huolimatta rauhoittava. Tosi ja vaikuttava psykologinen muistelmaromaani. 

"Kukaan ei koskaan saa tietää vaaleanpunaisen rannerenkaan oikeaa tarinaa sen jälkeen kun akryylimuovi on hajonnut tomuksi, sen jälkeen kun vuosia on kulunut tuhatmäärin ja satoja kerrostumia on syntynyt, sillä nyt on kulunut vasta kolmekymmentä vuotta, ja silti tunnistan meidät vain palasista, arvista, valonvälähdyksistä."

Kenelle: Pakolaisia ymmärtämään yrittäville, ihmisiä ymmärtämään yrittäville.

Muualla: Kirjan teksti on lyyristä ja tapahtumat assosioituvat asiasta toiseen kuin runossa, sanoo Mari A:n kirjablogi. Luvassa on lisää, kertoo Kirjaluotsi. 

Kim Thúy: ru. Gummerus 2019 (ranskankielinen alkuteos Ru). Suomennos Marja Luoma.