Pajtim Statovci: Bolla

Arsim on perinteinen albaanimies, jonka vaimo Ashje on raskaana, kuten käy ilmi. Kun Arsim näkee sattumalta Milošin, opiskelijan Pristiinassa, hän hullaantuu. Eivätkä he pääse sen jälkeen toisistaan eroon. Jollain tasolla.

Tätä kirjoittaessani kuuntelen sivusilmällä tv:stä Antti Tuurin Ikitietä elokuvana, jonka olen nähnyt jo. Äkkään yhtäläisyyksiä kirjailijoiden välillä: molemmat kertovat miehistä, sodasta ja sen seurauksista, maastamuuttajista ja vieraan maaperän vaikeudesta. Mutta siinä missä Tuuri kuvaa asioita ulkoisten tapahtumien kautta, faktat lukijan eteen sotilaallisessa järjestyksessä marssittaen, Statovci ui syvemmissä vesissä, ihmismielessä ja tunteissa. Eikä hänen kirjassaan ole sankareita. Tällainen on tämän ajan sotaromaani!

Mutta Bolla on enemmän. Psykologinen romaani tietysti, rakkausromaanikin ehkä, ainakin kahden ihmisen suhteesta kertova romaani, kehityskertomus. Perheromaanina lohduton; kirjailijuudesta haaveileva Arsim ei välitä lapsistaan eikä rakasta vaimoaan, joten kun hän joutuu perheestä eroon oman virheensä takia vankilaan, se ei ole niin kova juttu (vilahtiko tuossa äsken rikosromaanikin?) kuin luulisi - oma nöyryytys on suurempi kuin kaipuu tai huoli läheisistä. Taiteilijanakin Arsim on hapuileva, kirjoittaminen ei ole hänelle helppoa, ei edes mukavaa tai vapauttavaa. Velvollisuudentunnosta hän vie perheensä pois sodan alta Sofiaan, jättää Milošin, jo ennen vankilaa. Vaikka hän sanoo itkevänsä paljon, katuvansa, ikävöivänsä ja rukoilevansa, miksen ole vakuuttunut?

Ylimielinen Arsim tuntuu kuvittelevan maailman pyörivän hänen ympärillään. Vaikka hän kohtelee kurjasti niin perhettään kuin Milošia, hän odottaa heiltä vastinetta, ainakin pysymistä paikallaan, sellaisina kuin hän on oppinut heidät, oli hän itse poissa tai ei. Miloš vaikuttaa rakastavammalta, herkemmältä. Ja siksi onkin traagista, että juuri Miloš kokee sodan kauhut omakohtaisesti. Hän merkitsee muistiin:

"Ei, ei se ole niin, minä olen selittänyt heille, sodassa kuollaan eri tavalla, ja siellä tapetaan eri tavalla kuin rauhan aikana, siksi en juurikaan edes välitä kaatuneista, ja se sekä naurattaa että suututtaa - jospa he vain tietäisivät, miten nopeasti mieli murtuu, miten äkkiä paha ottaa hyvän paikan ja miten helppoa tappaminen silloin on, vaivatonta ja kevyttä, koska itsensä on vakuuttanut siitä, että täytyy tappaa, niin täytyy tehdä nyt, muuta mahdollisuutta ei ole,että joko tappaa toisen tai tulee toisen tappamaksi, yksinkertaista, saumatonta, se on luistavaa kuin vettä."

Arsim yrittää parhaansa, sanon hänen puolustuksekseen. Se ei vain aina riitä, ei lähellekään. Ei urheilussa eikä elämässä.

"...tajuan olleeni koko elämäni ajan odottaja. Jotkut ihmiset ovat sellaisia. He odottavat, kulkevat huoneesta toiseen ja odottavat, he odottavat naimisiinpääsyä, he odottavat vanhemmaksi tuloa, he odottavat että heidän lapsensa valmistuisivat ammattiin, he odottavat että ruoka valmistuu, että tulee viikonloppu, että työstä saa enemmän rahaa. Sitten on heitä, jotka eivät odota vaan tekevät, heitä jotka osaavat pyytää ja niin heille annetaan, heitä jotka eivät tiedä mitä odottaminen on..."

Lopettaako Arsim odottamista koskaan? Olisiko Miloš odottava osapuoli, jos sotaa ei olisi? Kumman kohtalo on traagisempi?

Viisas, haikea, sävykäs ja tunteentäyteinen romaani, joka antaa paljon mietittävää, monista teemoista. Kokonaisuutena tiivein ja hallituin mutta ristiriitaisesti myös monitasoisin Statovcin romaaneista.

Kenelle: Heppoisten lukemisten välttelijöille, ihmissuhteista kiinnostuneille, laadukasta kieltä hakeville.

Muualla: Bibbidi Bobbidi Book sanoo kirjailijan kirjoittavan kauniisti ja riipivästi ja Arsimin herättävän puistatusta ja inhoa. Kirjarouva toteaa, että "kirjailijalla on taito kuvata inhottavia asioita niin, että nekin jättävät muistijäljen. Mutta kaikki elementit, niin hyvät kuin huonotkin, olivat sulassa sovussa ja tekivät tarinasta rikkaan. Hyvä kirja, pidin."

Lisää kirjailijan teoksia:

Tiranan sydän

Kissani Jugoslavia 

- tästä tehty näytelmä Kansallisteatterissa oli myös upea, linkkaan Teatterikärpäsen puraisuja -blogiin

Pajtim Statovci: Bolla. Otava 2019. Kansi Mirella Mäkilä.