Jussi Nikkilä: Näyttelijä

Kun Viktor lukee Teatterikoulussa kirjoittamaansa kohtausta - kaikkien piti kirjoittaa osana opiskelua - ääneen:

"Yksi dramaturgiopiskelijoista alkaa kohtauksen loppupuolella nauraa. Niin paljon että meinaa tukehtua. Hän nytkähtelee kouristuksien vallassa, hän on aivan punainen ja hänen silmänsä valuvat vettä. Ajattelen että onnistuin sittenkin kirjoittamaan hauskan kohtauksen. - Ei pahalla, hän saa sanottua, - mutta ei jumalauta mitä paskaa, onko näyttelijöiden oikeasti ihan pakko kirjoittaa. Hymyilen ja teen parhaani näyttääkseni siltä, etteivät hänen sanansa tunnu missään, että kirjoitustehtävä on itse asiassa ollut minullekin vastenmielinen, että minustakaan näyttelijöiden ei kannattaisi kirjoittaa, varsinkaan minun."

Kannattiko kuitenkin? Viktor on siis nyt näyttelijä ja naimisissa samoin näyttelijän Iisan kanssa, joka matkustelee kansainvälisten produktioidensa takia paljon, jolloin työtön mies hoitaa heidän lastaan Saaraa. Elämä tuntuu jumiutuvan, tyhjenevän ja lerpattavan surullisesti kuin hitaasti lörpähtävä ilmapallo, eikä Viktor saa otetta itsestään: hänen kuvansa omissa silmissään tuntuu hämärtyvän, jopa katoavan. Hän menee Ideasta romaaniksi -kurssille, jossa alkaa kirjoittaa kirjaa nimeltä Näyttelijä.

Aikoinaan naureskeltiin alle nelikymppisille muistelmiaan ja elämäkertojaan julkaiseville ("mitä kerrottavaa heillä muka voisi elämästä olla?"), mutta ongelma on ratkaistu näppärästi nimittämällä niitä nykyisin autofiktioiksi. Kärjistän tietysti ja ymmärrän, että autofiktiossa on yleensä keksittyä enemmän kuin äsken mainituissa kirjalajeissa - siksi autofiktiot lasketaankin romaaneiksi eikä tietokirjoiksi - vaikka muistelmissakin saattaa olla monenlaista totuutta, jos ei suorastaan vääristelevää niin vähintään peittävää. Ei mennä nyt enempää määrittelyihin, eikä Nikkilä edes sano kirjansa olevan autofiktiota, mutta on selvää, että se perustuu omiin kokemuksiin vaikkei olekaan täsmällinen peilikuva. Eikä sillä ole kirjan lukijalle edes väliä, kirjan annilla itsessään on.

Viktor kertaa elämäänsä lapsuudesta lähtien ja yrittää saada siihen kirjan avulla merkitystä. Tai tulla nähdyksi, kuten romaanikurssin vetäjä arvelee. Samaa mieltä on mies itse, menee vielä pitemmälle: yrittääkö hän saada isänsä näkemään hänet? Ja etääntyneen vaimonsa, lisää lukija?

Nikkilä on esiintymisen ammattilainen ja taitaa kerronnan, rytmityksen, kiinnostavuuden ylläpidon hienosti myös kirjassa. Viktorin muistoja ja ajatuksia on helppo lukea, niitä kantaa alakuloinen lämpö ja aidonoloinen hämmennys siitä, mitä elämä oikein on, miten tähän on tultu ja onko jotain jäänyt puuttumaan. Hänen muistonsa taskukirjoista lapsena, musiikkiharrastuksen viriämisestä ja kavereista ovat eläviä, mutta enemmän kirja keskittyy aikuisena olemiseen, kokemuksiin aviomiehenä ja isänä. Mies ei ole ihan kunnossa ja käyttää lääkkeitä kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Hän puhuu hämmentävän paljon kakkaamisesta, sekä lapsena että myöhemmin - mahtaako kyse olla jonkinlaisesta merkin jättämisestä tai jonkin aikaansaamisesta, en tiedä, mutta romaanikurssin vetäjälle Viktor vakuuttaa asialla olevan kirjassa syvempi merkitys. Ehkä se korvaa puuttuvan näyttelijäntyön kuvaamisen?

Niin, ei tarinasta puutu huumoria, vaikka perusangstiin pohjautuvaa ironista sellaista, kuten näyttelijäkeikka joulupukkina K-kaupassa:

"Jonkinlainen ylevyys asettuu minuun kun kävelen maito- ja jogurttihyllyjen ohi kohti pientä näyttämöäni kaupan edessä. Myyjä huikkaa, että näytä sille Muumipeikolle. - Mitä, kysyn. - Että kuka määrää. Niinpä. Jos en tee tätä tosissani, miksi teen mitään. Ei kysymys ole siitä mitä tekee vaan miten sen tekee. Tämä on koetus, kamppailu omia pelkojani, rajoituksiani vastaan, sitähän se kaikki on. Olenhan yksi maailman eniten esitetyistä roolihenkilöistä, aivan kuin Hamlet, Kuningas Lear, Treplev, Willy Loman. Lähin sukulaiseni on herra nimeltä Falstaff. Ennen kaikkea olen linkki lasten ja aikuisten välillä. Olen hyvän käytöksen lähettiläs. Olen vuoden tärkeimmän juhlan pääosanesittäjä, Coca-Colan ykköstähti, mainoskasvo vailla vertaa. Olen kiertolainen, rakentaja, osaaja, ennustaja, saan sarvipäät lentämään. Listaan koko ihmiskunnan synnit ja annan ne anteeksi. Olen Joulupukki."

Helsinkiläiselle tarina tarjoaa paljon tuttuja paikkoja ja ilmiöitä, lukijoille ja leffaihmisille samoin. Berliinin taivaan alla mainitaan useasti, ja pariinkin kertaan Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin kirja Maailmojen loput. Jussi Nikkilä -nimisen henkilön kaltaisesta urasta ei juuri puhuta. Harmi, sillä se on ollut meille katsojille kovin antoisa näyttelijä- ja ohjaustöineen. Kuulin bloggariklubilla, että kirja oli luonteva jatkumo Nikkilän taiteellisella uralla eikä se tekeminen ollut vaikeaa. Se näkyy: teos on lukijaystävällinen ja viihdyttävä, kakkaamisista (onneksi hän ei sentään käytä alatyylisempää termiä) tai Viktorin hämmentyneistä peruspohdinnoista huolimatta, joista moni saman ikäluokan lukija saanee hyvinkin vertaistukea.

En silti malta olla tätimäisesti hieman ihmettelemättä sitä samaa, mitä monen nuoren - no, alle nelikymppisen - kirjailijan teoksissa. Että hukassa ollaan, mutta miksi, mikä on ongelma? Pistän itseni kuitenkin nopeasti ruotuun: mistä minä tiedän, miltä kenenkään olo sisältäpäin tuntuu. Ei aina tarvitse olla talvisota, että tuntemuksia saa ja pitää kuvata, ei edes köyhä koti tai kauhea perhesalaisuus. Taidetta voi tehdä kaikesta. Ei kysymys ole siitä mitä tekee vaan miten sen tekee. Mainitsin tämän ajatusväläyksen vain kostoksi kirjan kommentille siitä, kun näyttelijä lukee näytelmänsä arvion lehdestä ja voi sen jälkeen pitkään huonosti:

"Arvio ei ollut huono, se oli ihan hyvä, tai se menetteli, mutta siinä ei sanottu mitään varsinaisesta esityksestä eikä minua mainittu ollenkaan. Olen niin valmis katkeroitumaan, että välillä mietin, mitä pelivaraa minulle jää keski-ikäisenä, jos olen jo nyt tässä pisteessä."

Jos keski-ikäisellä viittaillaan yli neli- tai viisikymppisiin - joita myös toisaalla tekstissä hieman tölväistään - voin kokemuksesta kertoa, että keski-ikäisten katkeruudessa mennään reippaasti fiktion puolelle, sillä todellisuudessa on päinvastoin. Elämähän vain paranee! Aiheesta löytyy tutkimuksia helposti googlaamalla, joten tässä kohtaa taustatyö on tehty huonosti tai sitten Viktorilla on tarkoituksellisesti vääriä käsityksiä. Siihen Viktorin kommenttiin, millaisia lehtien kriitikot ovat, en ala ottaa kantaa... 

Kenelle: Miehen näkymyksiä etsiville, raikkaiden aikalaistarinoiden ystäville, taiteilijaelämästä kiinnostuneille.

Muualla: Hyvä mies, tee älä vain pohdi, teki Kirsin mieli puuskahtaa Viktorille.

Jussi Nikkilä: Näyttelijä. Tammi 2019. Kansi Ilja Karsikas. 

Helmet-haaste 2020 kohta 16: kirjalla on kirjassa tärkeä rooli.

Sain kirjan kustantajalta Kansallisteatterin bloggariklubin jäsenenä.