Elävää kuvaa

maanantai 1. kesäkuuta 2020

Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Norjalainen Hjorth on yksi niitä kirjailijoita, jotka meidän piti nähdä tänä vuonna HelsinkiLitissä. Hän on kirjoittanut runsaasti niin aikuisille kuin lapsillekin, mutta Perintötekijät on hänen ensimmäinen suomennettu aikuisten romaaninsa.

Kirja kertoo Bergljotista, naisesta, joka on katkaissut välinsä lapsuudenperheeseensä. Kyse on perintöriidasta, mikä kuulostaa arkiselta, mutta tietenkään oikeasti asia ei ole niin yksinkertainen. Neljän sisaruksen riita heidän isänsä ja äitinsä perinnöstä - kahdesta kesämökistä - on vain julkisivu vuosikymmenien mittaisille perhesuhteiden ongelmille. Kuten yleensäkin perintöriidoissa lienee?

Hjorth virittää alusta asti taitavasti lähes trillerimäistä tunnelmaa romaaniin, joka on mitä suurimmassa määrin psykologinen. Ei vain siksi, että Freud ja Jung mainitaan moneen kertaan eikä edes siksi, että äiti viedään silloin tällöin vatsahuuhteluun itsemurhayrityksen jäljiltä.

Vaan siksi, että kirjailija porautuu niin oman kuin sisarustensa ja äitinsä pään sisään armottomasti. Bergljot on kokenut lapsena vakavan trauman, jota muu perhe ei pysty tunnistamaan tai tunnustamaan.

"Hän [sisar] painosti minua vetoamalla tunteisiini, siltä minusta tuntui, hän puhui siitä miten paljon vanhempamme kärsivät poissaolostani, miten vanhoja he olivat, että pian he kuolisivat, enkö voisi tulla käymään juhlapyhinä tai merkkipäivinä? Äiti varmaankin painosti häntä taas. Vanhuudesta ja kuolemasta puhuminen ei saanut minua pehmenemään, provosoiduin vain ja pahoitin mieleni. Eikö hän ottanut perusteitani vakavasti? ... Joskus olin vastannut hänen viesteihinsä raivoissani, ikään kuin voisin päättää että tulisin käymään, olisi herttainen ja keskustelisin."

Lapsuuden kokemusten vaikutukset aikuisuuteen on aihe, joka kiehtoo minua suuresti. Ja Hjorth tekee tutkielmaa asiasta taidolla, joka tekee vaikutuksen. Raskaista teemoista huolimatta teksti on ilmavaa, ajatuksenvirtamaista, knausgårdilaista jopa, vaikkei minulla ole aavistustakaan, onko teksti joiltain osin todellisuuteen pohjautuvaa. Ainakin se on todellisen tuntuista, raadollisuuteen asti! Bergljot ei säästä perhettään eikä itseään, ja se tekee kirjasta mielenkiintoisen ja toden.

Alkuun teksti vyöryttää lukijan eteen niin paljon henkilönnimiä, että piti skarpata pysyäkseen kartalla, kuka on kuka, eikä vieraskielisistä nimistä selviä heti edes se, puhutaanko mies- vai naispuolisesta ihmisestä. Sisaruskaarti, heidän lapsensa, eksänsä ja nyksänsä, ystävät - joista Klara on Bergljotille niin tärkeä, että pohdin ohikiitävän hetken, mahtaako kyseessä olla jonkinlainen sivupersoona tai alter ego.

Teatterikriitikkona työskentelevän Bergljotin ihmisiin suhtautumista, etenkin miehiin, on kiinnostavaa tarkastella. Vaikken tunne hänen kokemuksiaan, pystyn eläytymään tuskastumiseen, kun hän haluaa vain elää lapsuudenperheeltään (tai kuten psykologian termistön mukaan hienosti kirjassa sanotaan: primääriperheeltään) rauhassa, mutta huonolla menestyksellä. Etenkin hänen äitinsä ja siskonsa Astrid nousevat esiin vastavoimana, läpitunkemattomana seinänä.

"Bo yritti ymmärtää sotia yksinkertaistamatta, kuten media teki, ajattelematta mustavalkoisesti, pahaa ja hyvää, uhria ja pyöveliä, kuten media teki, kuten ihmiset yleensä tekevät, kuten minä teen", Bergljot miettii. Mutta ei hän minusta tee niin, vaan on ankarin itselleen:

"Isä ei voinut olla olematta, äiti ei voinut olla olematta sellainen kuin oli, Astrid ei voinut olla olematta sellainen kuin oli, siinä mielessä muistutin heitä että en voinut olla olematta minä, olla olematta tuhottu ja tuhoamatta."

Onko koko juttu arpen nyppimistä - tai sen hyväilyä, kuten Bergljot itse pohtii.

"Kun ihmiseen sattuu, hänestä ei tule kilttiä. Kun ihmiseen sattuu, yleensä hänestä tulee ilkeä."

Johtopäätös tai ainakin välietappi matkalla siihen voisi olla se, ettei kaikkea voi unohtaa eikä antaa anteeksi. Pitäisikö? Miksi? Päättyykö arven nyppiminen jonain päivänä? Miten?

Kiehtova ja taidokas teos, joka saa lukijan harvinaisen tiukasti mukaan päähenkilön ajatuksiin ja tunteisiin, vimmallaan ja voimallaan - elin täysin mukana. Erinomaisesti soljuva suomennos, myös kirjan nimen osalta, tuo lukemiseen autenttisen tunnun.

Kenelle: Psykologisen romaanin ystäville, perhesuhteista kiinnostuneille, päänsä sisältöä pelkäämättömille, norjalaisen uuden kirjallisuuden lukijoille.

Muualla: Voimakas lukukokemus, joka herättää myös epämiellyttäviä tunteita, sanoo Kirjaluotsi ja kertoo kirjan olevan autofiktiota, josta repesi todellisuudessa sukuriita.


Vigdis Hjorth: Perintötekijät. S&S 2020. (Arv og miljø, 2016) Suomennos Katriina Huttunen. Kansi ja ulkoasu Elina Warsta.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti