Elävää kuvaa

perjantai 28. elokuuta 2020

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

"Moni matka jäisi alkamatta, moni suuri päätös tekemättä, jos etukäteen tietäisi vaivan määrän. Asioita sai valmiiksi vain, jos tehtävää työtä ei liiaksi ajatellut etukäteen ja jälkikäteen koetti unohtaa kaiken."

Irenen ajatus kuvaa koko tarinaa jollain tavoin - paitsi ettei lukija koeta eikä voi sitä unohtaa jälkikäteen. Kun Irene ja neljä muuta naista vapautuu Norjasta saksalaisten palveluksesta viime sodan lopussa ja ajautuu vaivalloiselle kotimatkalle kohti Suomea, Rovaniemeä ja kotikyliään, ei kukaan tiedä mitä edessä on. Ei tiedä lukijakaan, tien päälle naisten kanssa lähtiessään.

Mikä hieno tarinan idea, aihe ja käsittely! Naisia sodassa on kuvattu romaaneissa jonkin verran, mutta ei liikaa eikä tällä tavalla, fyysisen ja henkisen matkan kautta. Matkan, jonka pitäisi olla järjellä ajateltuna mahdoton, kuten Suomen selviäminen sodasta itsenäisenä.

Moni suomalainen nainen hankkiutui liittolaisen Saksan palkkalistoille, koska rahaa oli luvassa ja kotimaassa köyhyys. Tarjotut työt olivat moninaisia kanttiinin myyjästä tulkkiin ja intiimipalvelujen tuottamiseen; osa myi itseään, kuten Irenen kanssa samalta kylältä kotoisin oleva Veera. Moni lähti saksalaisten sotilaiden ja rakkauden houkuttamana ja oikeasti uskoi, että hurmaava Werner tai Fritz kiiltävine univormunappeineen veisi hänet vaimokseen Saksaan.

"Kaiken oli pitänyt mennä toisin. Ei hänellä ollut ollut tarkkoja suunnitelmia, mutta melkein viimeisten laivojen lähtöön asti hän oli kuitenkin ajatellut itsensä niiden mukaan. Joskus saattoi haaveilla asioista, joiden eteen ei kuitenkaan tehnyt itse mitään. Toivoi vain, että asiat itsestään kääntyisivät sellaisiksi, että sanoiksi pukemattomat haaveet yhtäkkiä toteutuisivat."

Naiset omistavat vain joitakin vaatteita ja harvoja henkilökohtaisia tavaroita, joita he raahaavat laukuissaan mukanaan, pidemmälle kuin olivat kuvitelleet. Irene kulkee krimiturkissa, Veera sotilasmanttelissa. On itkettävän liikuttavaa se päättäväisyys ja voima, jolla he matkaan lähtevät ja sitä jatkavat, vaikka kaikki vaikuttaa olevan heitä vastaan, niin fyysiset olosuhteet kuin muut ihmiset. Mutta he itse ovat nuoria ja vahvoja - Ailia lukuunottamatta - eikä heillä ole vaihtoehtoa. Kotiin, vaikka kävellen!

Saksalaiset olivat polttaneet Lapin ja miinoittaneet tiet, minkä naiset kokevat matkallaan konkreettisesti. Samoin suomalainen luonto on läsnä vahvasti, kuten Kinnuselta osataan jo odottaa. Itse asiassa, se on tekijä, joka pitää matkalaiset hengissä. Sodan jäljet näkyvät kaikkialla, mutta naisia kantaa usko ja toivo määränpäähän pääsystä. He tutustuvat toisiinsa paremmin kuin olisivat ikinä toivoneet; roolit repeävät, äärimmäiset olosuhteet tuovat esiin niin hyvän kuin pahan. Ja kun kaikki karsiutuu ympäriltä pois, mitä jää jäljelle? Todella suurten ratkaisujen edessä jokainen on lopulta yksin, kirja muistuttaa. Matka on myös matka itseen.

Kuten road trip -genreen kuuluu - kirja kertoo olevansa vaellusromaani - tärkeintä on matkanteko, ei päämäärä. Naisten edetessä lukijan mieleen tulee monenlaista, muun muassa Santiago de Compostelan pyhiinvaellukset, joita patikoijat tekevät omista syistään, mutta arvelen heidän hakevan osin samoja tuntemuksia, joita Irene ja muut pakon edessä kokevat. Ja epätasa-arvo sotaan osallistuneiden kohtelussa: miehet ovat sankareita, naiset kevytkenkäisiä huoria.

Koskettava, kaunistelematon mutta komea tarina, mahdollisesti Tommi Kinnusen paras, kuten somessa on kommentoitu. Minuun Lopotti on iskenyt kovimmin, Neljäntienristeystäkin enemmän. Jälkimmäisestä sanoin aiemmin, ettei sen vahvuus ei ole niinkään siinä, mitä kerrotaan, vaan siinä, miten. Kinnunen herättää henkilönsä henkiin luontevasti ja varmalla otteella. Tällä kertaa vahvuudet yhdistyvät, kiinnostava aihe ja sen onnistunut rajaus sekä kerrontatapa, joka on Kinnusen tapaan ajatuksenomaisen luontevaa mutta selkeää. Ja ikiaikaisista aiheista: poikkeusoloja on koettu aiemminkin.

"Ja onko tavallista elämää enää? Jos mikään ei palaakaan enää entiselleen, eikä pitkän poikkeusajan jälkeen koskaan tule sellaista mitä osaisi pitää normaalina? Voiko käydä niin, että syntyvät lapset eivät osaisi parempaan kaivata, koska eivät olisi muuta aikaa eläneet? Ajatus lävisti Irenen mielen ja nosti kylmänväreet selkäpiihin. Hän kääntyi mainitakseen asiasta Veeralle, mutta ei tavoittanut oikeanlaisia sanoja kuvaamaan pelkoa elää loppuelämää keskellä hulluutta. Hän katseli taas aaltojen välkettä. Jos ei enää ole arkea, vaan tällaisesta mitä he elävät nyt, tulee asioiden pysyvä tila? Tai entä jos tavallista elämää on, mutta he eivät enää osaisikaan elää sitä?"

Kenelle: Naisten sotakokemuksista kiinnostuneille, matkantekijöille, koskettavaa kaipaavalle.

Muualla: Tuijata näkee raskaan jalkapatikan metaforana rankasta siirtymästä sodan ja rauhan välillä. Finaali on odottamattoman huikea, sanoo Leena Lumi.

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. WSOY 2020. Päällys Martti Ruokonen.


Kustantajan lukukappale. P.S. Muista, kirja-arvonta käynnissä!



17 kommenttia:

  1. Arja, erinomainen tiivistys tarinasta: Tätä se juuri oli ollut.

    Irenestä tuli väistämättä kirjan ääni. Oma tarinansa olivat sitten saksalaisten kanssa saadut lapset, joiden kohtalo oli usein kova.

    ♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Leena ❤ Ja totisesti sanot, lasten kohtalot voivat olla vielä riipivämpiä, ilman muistoja unelmista ja romantiikasta. Sydäntä särkee.

      Poista
  2. Lukulistalla! Pidän Tommi Kinnusen tyylistä ja tarinan kuljetuksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samat mieltymykset! Pintistä en niin innostunut, mutta siinäkin toki ammattimainen ote näkyy. Nämä muut tuntuvat henkilökohtaisemmilta ja siten koskettavimmilta. (Vaikka ehkä Pintti on kirjailijan perheelle henkilökohtaisempi, paradoksaalisesti lukijalle se näyttäytyy toisin, yrityshistoriikkinä.)

      Poista
  3. "Intiimipalveluiden tuottaja" lanseeraa sans itsesi keksimänä jos ei ole kirjassa. Minusta tämä saksalaisten suhteet on kyllä loppuun kaluttu aihe.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokke, ihan itse keksin tuon sanan googlailematta. Ja ei, saksalaisten vaikutus Suomeen ei todellakaan ole loppuun käsitelty aihe, naisten ja lasten kannalta. Luen yli 150 kirjaa vuodessa, enkä ole aiemmin nähnyt näin konkreettista kertomusta siitä, mikä naisten osa sodassa saattoi olla. Elämiseen piti ansaita rahaa, ja saksalaisilla sitä oli. Eivät kaiķki naiset olleet seksiä myymässä tai unelman perässä, vaan oikeasti töissä. Mutta lopputulos oli sama halveksunta, vaikka toive lopulta oli vain selvitä hengissä, elättää itsensä ja mahdollinen lapsensa. Rakkauden ja perheen kaipuusta tuskin ketään nuorta naista voi syyttää, kun muistaa olosuhteet, sodan.

      Poista
    2. Hetkinen Mai ja Arja, muistattehan, että natsit olivat Norjassa, Belgiassa, Hollannissa ym ym, lisäksi Ruotsissa oli sodan aikana, kannattaa lukea muutakin kirjallisuutta kuin suomalaista. Jopa Abbaa koskevassa kirjallisuudessa on asiaa käsitelty. Erään jäsenen isä oli saksalainen sotilas. Suomessa on kyllä näitä tarinoita tuotu esiin, mutta en kirjaa ihmisten nimiä internettiin.

      Poista
    3. Kotimaisista heti tulee mieleen Sinkkosen Solveigin laulu, Ruotsista Mankellin Daisy Sisters, Åsa Larssonin Kunnes vihasi asettuu jne jne näitä kyllä piisaa

      Poista
  4. Aivan mahtava vaellus Pohjois-Suomessa. Kinnusen tarina on uskomattoman kuvauksellinen. Tekstissä on paljon vanhoja sanoja, joita en ole kuullut pitkään aikaan. Ihana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mai, toit asiaan lisää! Ja nyt vasta oikeastaan oivallan edellisen kommenttisi ja sen kirvoittaneen vastauksen blogijuttuuni. Jos kyse on siitä, että kuvitellaan saksalaisten palveluksessa olleiden naisten kaikkien olleen huoria, niin vastaan samoin: höpö höpö. Eivät asiat ole niin yksinkertaisia. Ei normioloissa, saati poikkeusoloissa.

      Poista
    2. Oikeasti tarkoitin höpö höröllä sitä, että minun mielestä ei ole kirjoitettu läheskään tarpeeksi kirjoja aiheesta, mitä naiset joutuivat kokemaan sodan aikana ja jälkeen, kun he saivat niskaansa kaiken natsivihan, kun seurustelivat saksalaissotilaiden kanssa. Yleensä kirjoissa sivutaan aihetta, mutta Kinnusen kirjassa se on koko kirjan kattava teema. Ja se kirjan loppu on mahtava. Rakastin sitä.

      Poista
    3. Niin totta. Se siis, että naisten kannalta mennään tässä todella syvälle asiaan. Aihetta juu on käsitelty varmasti paljonkin, mutta tämä sielullinen sukellus on mulle ensimmäinen lajiaan.

      Poista
  5. Kinnunen on loistava kirjoittaja ja tämä on todella kiinnostava aihe. Harmillista kyllä olen itse potenut niin kovaa kirjaväsymystä, että peruin tämän kirjan varauksen kirjastosta, ja taisin olla ensimmäisenä jonossa! No, toki ehdin lukea tämän myöhemmin, vielä pitää hiukan keräillä kadonneita lukuhaluja... Mutta kiva tietää, että hyvää on odotettavissa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, kirjaväsymystä on tänä vuonna ilmassa, toivon onnistunutta lukuhalujen keräystä. Sitten kun siltä tuntuu!

      Poista
  6. Asun Ruotsissa mutta olen syntynyt Kuusamon naapurikunnassa. Olen pitkästä aikaa pystynyt lukemaan jotain vakavampaa ja aloitin Neljäntienhaaralla. Se iski aivan jonnekkin sielunpohjaan kun olen usein miettinyt Suomen historiaa ja traumojen seurauksia joita ei voi fyysisesti paeta. Tulen lukemaan jokaisen kirjan Tommi Kinnuselta vaikka kuinka kipeältä tuntuu oman sukuhistorian takia. Jokin aikaisempi kommentti mieheltä joka edes vertaa suomalaisnaisten kokemuksia muiden maiden naisten kokemuksiin Saksalaisten kanssa on mielestäni hukkatiellä, hänen täytyisi myös verrata historiaa ja nykypäivää. Tämän kirjan heti tilaan ja luen koska näistä asioista on aina vaiettu perheessäni. Nämä kirjat auttaa ymmärtämään ja helpottaa henkilökohtaista traumaparannusta mielettömästi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun kerroit tästä. Ja hienoa, miten osaat käyttää kirjoja. Olemme onnekkaita, kun meillä on näin hienoja kirjailijoita kuin Tommi Kinnunen. Luen myös häneltä ehdottomasti kaiken. Ja nyt tämä kirja on ansaitusti myös Finlandia-palkintoehdokkaana.

      Poista