Elävää kuvaa

maanantai 12. lokakuuta 2020

Iikka Hackman: Tähän aikaan huomenna

Arvo lähtee Sveitsiin klinikalle. Botox- tai muista ryppyhoidoista ei ole kyse, vaan lääkäriaika on varattu järeämpään toimenpiteeseen. Eutanasiaan. Arvo on parantumattomasti sairas, eikä hän halua odotella lopun aikojen kipuja ja kauhuja, vaan päättää itse elämänsä loppumisajan. Mukaansa klinikkamatkalle hän ottaa aikuisen tyttärensä Sannan.

Eivät he Sannan kanssa superläheisiä ole, normaalit isä ja tytär vain. Eikä Sanna tunne isän taustoja, eihän mies ole mitään puhunut, tuttuun suomalaistapaan. Nyt saamme kuitenkin lukea hänen ensimmäisen - ja ainoan - ulkomaanmatkansa, interreilauksen, kokemukset. Tarinassa on Arvon nuoruuden matkan aikataso ja ajankuva road movie -henkisenä muisteluna. Sekä nykyhetki Sannan silmin.   

Sanna hermoilee, miten hän pärjää. Hän saa ystävältään hoitaja-Tarulta neuvoja, kuten "kuolema on rauhallinen ja hiipuva. Ettei siinä ole mitään pelättävää. Että kuolevan kanssa on tärkeintä on hengittää yhdessä hänen kanssaan, olla ihminen toiselle. Että yllättävän monen suurin murhe viimeisinä elinviikkoina on se, ettei ymmärtänyt ajoissa olevansa oikeasti olemassa." 

Arvo muistelee yhtä ärsyttävää äijää samassa junassa, jolla Arvo ja Mara matkustavat.

"- Onnea matkaanne ja kaikkea hyvää siihen ja tulevaan. Luultavasti se on juuri sellainen kokemus kuin uumoilette, tyyppi sanoi ja rutisti kättäni, ja sen hymy oli edelleen ärsyttävä mutta eri tavalla. Päässäni jylissyt ilotulitus ei ollutkaan taivaallinen vaan tavallinen, sellainen joka jätti jälkeensä hiljaisuutta ja savua ja ruudinkäryä, ei muuta. Katselin Leonid Brežnevin näköisen miehen huojahdellen loittonevaa selkää ja kuvittelin näkeväni märän läntin hänen oikeassa hartiassaan ja tunsin taas pientä heikotusta. Ehkä aavistelin, että vaikka oli useimmissa asioissa hyvä ja useimmiten oikeassa, en välttämättä tajunnut ihan kaikkea."

Arvo ei enää pelkää mennyttä eikä tulevaa, hänellä ovat asiat päässään ja tiedossa. 

"Tai en tiedä onko mulla oikeastaan ikävä Maraa vai ikävä nuoruutta. Ei missään nostalgisessa mielessä vaan ihan konkreettisesti, kaipaanko vanhoissa kavereissa loppujen lopuksi eniten sitä, mitä itse jaksoin ja halusin tehdä siihen aikaan, ja ne ihmiset sattuivat olemaan mukana."

Sanna kertoo Tarun sanovan, että "tämä saattaa olla sun isälle erityisen vaikeaa, kun kaikki on käynyt niin äkkiä. Silloin ihmiset ei monesti pysty saavuttamaan rauhaa." Sanna on "...jotenkin helpottunut. Isä on muuten ottanut tämän niin ihmeen hyvin, olen ajatellut että se on huolestuttavaa. Epäilin että se ei ole joko ehtinyt tai uskaltanut kohdata tunteitaan ja pelkojaan, tai ei ainakaan pysty puhumaan niistä. Se ottaa useimmiten aikaan. Töissä huomaan, että läheisimmille on monesti vaikeinta puhua, koska asia on heillekin niin vaikea." 

Kirja kirvoittaa paljon ajatuksia. Kuolema on jokaista lähempänä kuin kukaan uskoo. Ja elämästä, sen kuolevan, tietävät läheiset paljon vähemmän kuin soisi tietävän. Miksi ihminen ei saisi itse päättää päiviensä loppumista, kun lääketieteellisesti on todettu, ettei toivoa ole. Miksei ihminen saisi edes hyvää saattohoitoa, siitä keskustellaan juuri nyt paljon Terho-kodin lopettaessa säästösyistä. Koirakin saa piikin, jos se on ainoa inhimillinen vaihtoehto, sanotaan. Ihminen ei. Tänään luen Hesarin tv-sivulta kahdestakin kirjan teemoja käsittelevästä ohjelmasta. Dokumenttisarja Oikeus kuolla löytyy Areenasta. Netflixin elokuva Dick Johnsonin kuolema kertoo isästä ja tyttärestä, jotka harjoittelevat muistisairaan isän kuolemaa. 

Hieno tutkielma kuoleman läheisyydestä, sukupolvisuhteista, elämisen merkityksestä. Näkymät ja sukupolvikokemukset ovat erilaisia: Arvo teki ennen klinikkaa yhden ulkomaanmatkan, haaveenaan nähdä Alpit. Sanna sanoo Euroopan olevan tutumpi kuin Nurmes ja katsoo Alppeja "jo kuin kivaa järvimaisemaa kesämökille johtavan reitin varrella." Arvolle näkymä oli elämän alku ja päätepiste. 

Kiinnostava kirjanaihe, kelpo toteutus, vaikuttavaa tekstiä, tehokkaasti tarinoita limittäin. Vaikka hieman jähmeästi pääsin lukemisen makuun, vaikutus kasvoi sivujen kääntymisen myötä. 

Kenelle:
Elämän ja kuoleman rajaa ihmetteleville, tyttärille, joiden isät eivät puhu, vakavan sairauden koskettamille. 

Muualla: Kirjakaapin kummitus sanoo pitävänsä siitä, miten molemmista päähahmoista, Arvosta ja Sannasta, muotoutuu kokonaisia henkilöitä tunteineen ja historioineen.

Iikka Hackman: Tähän aikaan huomenna. WSOY 2020. Päällys Martti Ruokonen.

Helmet-haaste 2020 kohta 45: esikoiskirja. 




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti