Elävää kuvaa

torstai 26. marraskuuta 2020

Anna Kortelainen: Tulirinta

Erik Edelfeltistä on olemassa faktatietoa vähän, ei edes omaa sivua Wikipediassa. 

Toisaalta ymmärrettävää; Albert Edelfeltin ainoa tunnettu, virallinen eli avioliitossa syntynyt lapsi kuoli jo 21-vuotiaana keuhkotuberkulooosiin, eikä ehtinyt päästä oman elämänsä alkuun oikeastaan lainkaan. Anna Kortelainen kertoo tuosta lyhyestä elämästä punomalla tiedetyt faktat niin henkilöstä, perheestä kuin 1900-luvun alun historian tapahtumista fiktioksi, josta muodostuu surullinen mutta jollain tavalla kokonainen kohtalo, aikansa kuva. 

Seuraamme Erikin elämää hänen yliopistokautenaan Ranskan Montpellierissä. Sairaalloinen poika on joutunut tutustumaan lääketieteisiin ja hoitolaitoksiin liiankin kanssa, äiti kuljettaa häntä lääkäriltä lääkärille parannuskeinon toivossa. Yliopistossa aloittaessaan Erik pääsee vihdoin omilleen, kauas kotoa, pois kotimaan ahdistavasta venäläistämisilmapiiristä ja niiden vastumistamisen aiheuttamista levottomuuksista elämästä nauttijoina tunnettujen ranskalaisten pariin. 

No, omilleen ja omilleen: tietysti Erik oli aatelinen ja hyväosainen, ja hyvinkin lapsellinen, ehdoton ja kapeakatseinen ikäisekseen monissa maailman ja käytännön asioissa. Mutta mikä estää meitä uskomasta, että hänen aivonsa olivat kirkkaat ja terävät - kaikki edellytykset vaikuttavaan elämään ja uraan olivat olemassa. Jos hän olisi saanut oppia ja elämänkokemusta...

Erikin teini-iän aikana Helsingissä järjestettiin suurlakko ja muita venäläisiä vastustavia toimia, hyvinkin väkivaltaisia, kuten muun muassa salamurhia toteuttanut, lukiolaisten perustama Verikoirat-ryhmä. Tuntuu loogiselta, että eliittiin kuuluvana koululaisena Erik oli vähintään tietoinen tapahtumista, ehkä jopa niiden osa?

Ainakin häntä kiinnosti yhteiskunta jo varhain, pian myös ihmisen käyttäytyminen: niinpä hän opiskeli yliopistossa kokeellista sielutiedettä, filosofiaa ja sosiologiaa. 

"...hän ajatteli, ettei ollut lähdössä vain itsekkäästi kehittämään omaa tietämystään ja luontoaan, vaan koska tämä pieni typerä maa ja hauras pieni liike tarvitsisivat uutta tietoa, uudenlaisia henkisiä johtajia. Hän ottaisi tarpeellista maantieteellistä etäisyyttä tästä santarmien ja pikkuvirkamiesten maasta ja palaisi mullistavien tuliaisten kanssa."

Ehkä Erik haparoi kohti jonkinlaista sovitusta mahdollisista teini-iän vääristä teoistaan, ehkä aidosti halusi parantaa maailmaa? Hän tutustui opiskelijatapojen lisäksi muun muassa Pavlovin ehdollistumisteoriaan, "aistimusten suhteeseen niitä synnyttäviin ulkoisiin vaikutuksiin" sekä muihin keksintöihin, ajatuksiin ja aatteisiin. Kun tauti oli parempana, hänen ajatuksensa lensivät. Hänestä tulisi tiedemies. 

"Tiede yksin ei ollut ratkaisu. Varsinkaan taide ei ollut vastaus. Ne oli yhdistettävä. Hän viimeistelisi tieteellisen koulutuksensa ja alkaisi kirjoittaa tieteen esittämien kysymysten innoittamana ja tieteen tulosten perustalle. Kirjoittamalla hän muuttaisi yhteiskunnan suunnan, ei niillä keinoilla joita hän tähän mennessä oli käyttänyt." 

Isä oli ollut koko pojan lapsuuden ajan kaukana, niin henkisesti kuin fyysisesti, ja kuoli Erikin opiskeluaikana. Yhteyttä tai hyväksyntää ei syntynyt, vaikka ne harvat kerrat, kun isä jutteli pojalleen, jäivät lähtemättöminä opetuksina tämän mieleen, olivatpa ne miten viisaita tai turhia tahansa. Lämpimästi Erik ei isäänsä ajatellut, vaan piti tätä ylimielisenä ylempiensä hännystelijänä. Mutta vielä tiukemmin pojan sisimpään iskostui perheen tunnelma, äidin nopeat peitellyt itkut, isän kärsimättömyys ja tyytymättömyys. Ja ainainen ihmisten kiinnostus hänen itsensä sijaan isään. 

Kirja on eläväinen, ja hienosti Kortelainen on muotoillut siihen runsaan juonen ja rakenteen, vaikka lähtötiedot olivat niukkoja. Toisaalta, juuri se tuo fiktiolle vapauden ja vallan! Kun vain lukija muistaa lukevansa romaania eikä elämäkertaa. Tarkka paikkojen kuvailu tuo autenttisuutta, ja ajankuva on kiinnostava. Suomalaisuus nostaa päätään vahvasti, tiede kehittyy isoin harppauksin. Valitettavasti Erikin kannalta tuberkuloosirokote saatiin käyttöön vasta 1921, vaikka Calmette keksi sen perusidean hänen aikanaan; tartuntataudit pelottivat silloinkin laajasti. Ja Euroopan viinintuotanto on uhattuna!

Erikin ranskalainen ystävä Luc vie hänet perheensä viinitilalle ja kertoo tälle viinikirvasta, joka todellisuudessakin tuolloin lähes tuhosi rypälesadot ja koko elinkeinon. Eikä sille ole vieläkään löydetty torjuntakeinoa. Tavat, joilla sitä on yritetty torjua, ovat hurjia, osin koomisiakin (haudataan sammakkoja, kastellaan köynnöksiä puhtaalla viinillä...). Yhtä tehotonta kuin aurinkohoidot, vitamiinikuurit tai myönteinen asenne ovat taistelussa koronavirusta vastaan.

"- Viinikirvaepidemian ollessa pahimmillaan tästä edistyksen maasta nousi näkyviin aivan keskiaikaisia visioita, Poujoul huomautti. - Mitä pidemmälle sydänmaille silloin meni, sitä oudompia käsityksiä viljelijöillä oli. Vuoristokylien takamailla viljelijat uskoivat että rautatie oli niin luonnoton tapa työntää metallia maaperään tai rautatien myötäisesti kulkevat telegrafijohdon olivat syyllisiä."

Erilainen sairauksiin suhtautuminen tulee mukavan pirullisesti esiin. Erikiä käsketään usein "reipastumaan", vaikka nuori mies on kuolemansairas! Montpellierissä kuollut Erik haudattiin Helsinkiin Hietaniemen hautausmaalle vuonna 1910, saman paaden alle kuin isänsä, joka kuoli vain viisi vuotta aiemmin. Kuten sanottu, surullinen, mutta hyvällä tahdolla myös kohottava tarina: olemme sentään ehkä edenneet jossain, ainakin lastenkasvatuksessa ja koulutusmahdollisuuksien laajalle kansanosalle levittämisessä, sadan vuoden takaa. Tautien torjunnassa jonkin verran; sotimisen, väkivallan ja vastakkainasettelujen vähentämisessä vain vähän jos lainkaan. Taidetta sentään ihailimme silloin ja teemme niin edelleen. 

Kenelle: Historiahulluille, kuvitteleville, taiteilijasuvuista kiinnostuneille.

Muualla: Anu sanoo ajankuvaa tarkaksi ja avartavaksi ja löysi kirjasta samaa ilahduttavaa kerronnan kepeyttä kuin teoksesta Virginie!


Anna Kortelainen: Tulirinta. Romaani Erik Edelfeltistä. Tammi 2020. 

Päällisen suunnittelu Anders Carpelan, kansikuva Museovirasto.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti