Eero Huovinen: Äitiä ikävä

Eero Huovinen oli vain 9-vuotias äidin kuollessa. Ei ihme, että ikävä jäi.

Todellisia muistoja on vain vähän, 65 vuoden jälkeen äidin menetyksestä kirjoitushetkeen, kaipuuta ja halua tietää äidistä ihmisenä sitä enemmän. Millainen nainen tuo arvoitukselliseksi hahmoksi jäänyt Aili Huovinen oli?

Tuntuu julmalta ja sydämettömältä, ettei isä voinut puhua äidistä Eerolle ja hänen kahdelle pikkuveljelleen. Oma suru oli niin suuri ja kestämätön, ettei isä voinut auttaa lapsia suremisessa ja muistelussa. Vaikka tämä oli ammatiltaan pappi, jonka olisi luullut olevan asiassa ammattilainen!  

Vasta Lauri-isän kuoleman jälkeen Eero sai haltuunsa kirjeitä ja päiväkirjoja, joiden pohjalta hän omien ja tuttavien kokemusten lisäksi hahmottelee äitinsä tarinan. 

Aili-äiti oli ammatiltaan hammaslääkäri, joka otti tomeran otteen avioliitossa alusta asti, jolloin tuore aviomies oli vielä armeijassa. Kirjeissään "hän sanoo olevansa kansanhuoltoministeri, joka yrittää varmistaa ruokaa talvea varten, välillä hän juoksee kirjastoissa ja lähettää kaukolainoiksi tieteellisiä kirjoja, välillä antaa neuvoja, millaisia kalsareita armeijasta kannattaa rohmuta, kun siviiliin pääsee."  

Perhe asui Malminkadulla, jossa oli Ailin lapsuudenkoti. Mäntyharju mainittu! Ailin isä Viktor Virta oli sieltä kotoisin. Mutta Aili oli helsinkiläinen henkeen ja vereen. Kun Lauri opiskeli teologiaa ja eteni urallaan lopulta Malmin lääninrovastiksi - Suomen suurin muuten tuolloin - rouva oli tyytyväinen siitä, ettei tarvinnut muuttaa maakuntiin, kuten monen papin perheen piti. 

Parin rakkaus kesti niin armeijat, sodan ajat kuin Laurin opiskelut ulkomailla ja matkatyöt. Ja samassa taloudessa asuneen anopin, Ailin äidin, josta oli hankaluutta pojillekin, mutta ymmärtävästi vanhemmat tilanteeseen suhtautuivat. Vesselit olivat aikamoinen pala hoivata, ja joskus Aili tuskitteli "paimentamisen kuormaansa." Tappelivatkin koko ajan! Nyt Eero kirjoittaa:

"Tuntuu hyvältä lukea puolisoiden 'ihanasta' suhteesta, joka kestää, vaikka nuoret huligaanit näyttävätkin tulevan huonosti toimeen. Vai olisivatko poikien krähinät silti vain normaalia elämisen opettelua?" 

Juuri kun kaikki oli kohdillaan, opiskelut ohi ja elämä uomissaan, Aili sairastuu ja menehtyy, Kuoleman aiheutti reumaattinen kuume, joka toi mukanaan vaikeita oireita, lopulta yleiskunnon hiipumisen ja elimistön toiminnan lakkaamisen. Lapsille sairauden vakavuudesta kerrottiin vasta viime tipassa. 

Kirja on paljastavan rehellinen ja henkilökohtainen pohdinta äidistä, lapsuudesta ja menetyksen seurauksista. Se on samalla ajankuva ja perhetarina koulutetusta ja hyvinvoivasta perheestä, jonka jäseniä kannattelivat vahvasti uskonto, opiskelu ja työnteko, rakkauden lisäksi. Vaikka Eero ei tunnu saavan tarpeeksi vakuuttelua tärkeydestään äidille, se välittyy lukijalle vahvasti muistoista ja dokumenteista. 

Uskon saman hengen kannattelevan sen jäseniä edelleen. Eero jäi silti ikävään, eikä voi välttyä ajatukselta, suuntautuiko hän itse pappisuralle varmistaakseen olevansa sellainen mies, jonka äiti olisi hyväksynyt, aviomiehen tavoin. Isä kohteli poikaa lukijan mielestä tylysti avioiduttuaan uudestaan; vaikka lapsista pidettiin aineellisesti hyvä huoli, selkäsaunoja riitti, eikä poika enää rippikouluiässä ollut tervetullut uusperheen kotiin, mitä on vaikea ymmärtää. Silti poika ihaili isäänsä loppuun asti. Isä on persoonana etäinen, ei ulospäin suuntautunut kuten äiti oli, älykäs toki. Eeron veli Sakari Huovinen on tehnyt hänestä oman kirjansa Isän kädestä, jota en ole lukenut. 

Äitiä ikävä -kirja on koskettavasti koottu, faktoja, ajatuksia ja tuntemuksia limittäin asetellen, ja taitavasti toimitettu. Se ei ole hengellinen tai saarnaava, jos joku sitä pelkää (minä, onneksi huoli oli turha). Tunteellinen se kyllä on, aiheensa mukaan. Paitsi ikävää se välittää myös vahvaa halua saada kirjoittaja ja/tai lukija vakuuttumaan siitä, että äiti oli enemmän kuin hatarat muistot, että hän oli ihana nainen ja äiti. Emme saa tietää koskaan, millainen nainen hän olisi ollut myöhemmin. Aili kuoli vain 34-vuotiaana.

Helsingin emerituspiispa Eero Huovinen on tullut tunnetuksi koko maassa rauhallisella äänellään ja selkeällä ilmaisullaan julkisuudessa puhumisestaan niin katastrofien jälkimainingeissa kuin muun muassa merkkihenkilöiden hautaan siunaajana. Selkeä ja rauhallinen pohdinta siirtyy kirjan sivuille erinomaisesti. 

Kenelle: Juuriaan muisteleville, vanhempansa nuorena menettäneille, perhetarinoita suosiville, suomalaisesta uskonelämästä ja helsinkiläisyydestä sodan jälkeen kiinnostuneille. 

Muualla: Kaunis muistelmateos, sanoo Kirjaluotsi.

Eero Huovinen: Äitiä ikävä. WSOY 2020. Graafinen suunnittelu Marjaana Virta.

Helmet-lukuhaaste 2021 kohta 4: joku kertoo kirjassa omista muistoistaan.