Hanna Brotherus: Ainoa kotini

Tunnustan, että tuskin tietäisin, kuka on Hanna Brotherus, jos hänen puolisonsa ei olisi Mikko Kuustonen. (Joka on muuten kotoisin samalta pikkupaikkakunnalta kuin itse olen, on oltu samassa koulussa, ja nykyisin mökkikuntammekin on yhteinen.) En juuri seuraa tanssialaa (pitäisi kyllä). Mutta nyt tiedän, hyvinkin tarkasti.

Tanssin ammattilaisen kirjan arvelin olevan hyvin kehollinen, ehkä jopa antavan vinkkejä kehollisen tuntemuksen parantamiseen. Ja kertovan tanssista taidemuotona ja omana taiteen teon välineenä. Kyllä kirjassa näitä puolia on (ei vinkkejä) ja kehon kautta kuljetaan, mutta yllättävästi se on ensisijaisesti omaelämäkerta, vaikka luokiteltu autofiktioksi. Raa'an rehellinen ja omaääninen kirja, jossa kertoja etsii - ja myös pitkälti löytää - itsensä ja asettaa sen nykyiseen asentoonsa elämässä. 

Kerronta lähtee siitä, että nainen tunnistaa sisällään asioita, jotka ovat jääneet käsittelemättä. Lapsuudesta asti. Hän kuvailee suhteensa isään, äitiin, veljeen ja siskoon, jolla oli kurja kohtalo: hän sairasti anoreksiaa ja kuoli nuorena syöpään. Tragedia vaikuttaa väistämättä vahvasti kaikkiin perheenjäseniin. Brotherus kokee kasvaneensa "surun sylissä", sanoo surun lokeroituneen kaikkialle kehoonsa.

"Tuntuisi kauhealta, jos vanhempani olisivat nyt kuolleet. Heidän kanssaan on kaikki puhumatta. Vielä ei ole myöhäistä. Itseni kanssa on kaikki puhumatta. Kaikkien kanssa kaikki."

Hän käy läpi niin ensimmäisen kuin toisen avioliittonsa tilanteita sekä uraansa. Lapset ovat luonnollisesti tärkeässä roolissa. Kun ensimmäinen liitto "hajosi, alkoi rytistä. Kotimme myytiin ja lasten ongelmat eskaloituivat." Suurta huolta aiheutui pojan huumeidenkäytöstä ja tyttären syömishäiriöistä. Se on sukurasite, Brotherus kärsii niistä itsekin. Se on ollut vaikea tunnustaa. Siskon ja tyttären sairaudet ahdistavat.

"Kun on nälkä ja sattuu, ääriviivat tuntuvat. Silloin tuntuu, että ymmärrän."

Suorastaan häkellyttävän avointa, sanoi kirjasta enmuistakuka, ja olen samaa mieltä. Ehkä avoimuudesta johtuu, että kirjoittajaa tuntee ymmärtävänsä. Pystyin samastumaan moneen ajatukseen, kuten "nukkekodissa" elämiseen lapsena, tunteiden sivuuttamiseen. Suurinpiirtein saman ikäluokan ihmisinä olemme saaneet samantyyppisen kasvatuksen, sodan aikana tai pian sen jälkeen syntyneiltä vanhemmiltamme. Suorittamisen arvostus, häpeän pelko, itsenäinen pärjääminen, niillä mentiin. Pitää olla reipas, ei tarvitseva. Ei sitä lapsena ihmetellyt, vasta vuosikymmeniä myöhemmin tajuaa, että on perheitä, joissa toimitaan toisin. 

"Tunnistan, kuinka paljon kaipasin lapsena ja nuorena sitä, että olisin saanut keskustella ja jakaa ajatuksiani. Mennä pintaa syvemmälle. Olla totta. Kasvatuksessamme painotettiin rehellisyyttä, mutta sille annettiin vain sietämättömän ohut sisältö." 

Aika ja kokemus sekä uusi vahva rakkaus ovat keinoja, joilla hän pystyy nyt purkamaan kaikkea sitä, mikä ennen jäi piiloon, itseltäkin. Kirja on yksi keino; kyllä, se on tavallaan terapiakirja ja samalla tilitys seuraaville sukupolville. Sellainen voisi olla vaivaannuttava lukijalle, mutta tämä ei ole. Kirja on kaunis ja koskettava, ja erittäin luettava. Ei pitäisi olla yllätys (mutta vähän oli, myönnän), että taitava taiteilija osaa tämänkin lajin; usein taiteelliset kyvyt tuntuvat tihkuvan eri aloille. 

Mutta matka on vielä kesken, elämä ja sen tutkiminen ei ole vielä läheskään valmis. Liikutuin (muun muassa) kohdasta, jossa hänen äitinsä oli sanonut nuorelle äidille, että tämän pitäisi rauhoittua, opetella olemaan yksin. Tästä nappaan loppusitaatin, jossa palataan ainoaan omaan kotiin, kehoon. Sitä saattaa vihata ja rääkätä, kuten hän sanoo, mutta se voi myös olla nautinnon lähde. Ja tuoda rauhaa. 

"Ei hän tiennyt, millaista on olla minä. Hän ei ymmärtänyt, että tulisin olemaan itseni paras asiantuntija. En minäkään sitä silloin tiennyt. Liikkuminen ja tekeminen ovat ainoa ulospääsy sisäisestä myrskystäni. Kun liikun, saan rauhan. Kun reuhdon, saan levon." 

Kenelle: Elämäkertojen ystäville, perhe- ja parisuhdetarinoita ahmiville, syömishäiriöisille ja heidän läheisilleen. 

Muualla: Hidasta elämää -blogissa kirjailija kertoo, mitä eri sanoista tulee hänelle mieleen. 

Hanna Brotherus: Ainoa kotini. WSOY 2021. Päällys Martti Ruokonen.

Sain kirjan kustantajalta.