Mari Manninen: Hyvät aikeet

Kirjoittaja varoittaa: "Kirjaa lukiessasi hyvän ihmisen sädekehäsi saattaa ottaa hieman osumaa." 

Auttaminen, vaikea aihe, mietin, mutta huomaan, että siitä löytyy hurjasti kirjallisuutta. Manninen on listannut sitä valtaisan määrän ja valinnut itse erittäin käytännönläheisen lähestymistavan. Miten hyvää tarkoittava tavis voi auttaa hätää kärsiviä lähimmäisiään? Mitä seurauksia siitä on, hyötyä tai haittaa? Miten voi auttaa paremmin? 

Kirjoittaja kertoo vapaaehtoisturismista, jossa ihminen maksaa siitä, että saa mennä töihin autettaville alueille. Vaikka pelastamaan norsuja Beniniin, kuten hän itse on tehnyt. Pelastaminen on vahva sana, sillä useimmiten taitamaton auttaja vaikuttaa olevan lähinnä tiellä, jos hän ei oikeasti osaa tehdä niitä töitä, joita tarvitaan. Tai vähintään vie työpaikan ja ansiot joltain paikalliselta, joka hoitaisi homman paremmin ja saisi lisäksi elantoa. Miksi tällaista toimintaa siis järjestetään?

Tulojen takia, totta kai. Rahalla saa, jopa valheellisen tunteen siitä, että on avuksi. Rahasta on tarvitseville apua, vaikka tekemisestä aina ei. Moni on tarkka siitä, että hyväntekeväisyyteen annettu raha menee oikeaan kohteeseen ja suosii siksi hyvämaineisia organisaatioita mieluummin kuin auttaa suoraan hätää kärsiviä, mikä tuntuu järkevältä. On parempi antaa päätös asiantuntijoille, jotka ovat alueeseen ja tarpeeseen perehtyneet, jos siihen ei itsellä ole mahdollisuutta.  

Se ei silti aina ole taannut oikeanlaisen avun ajautumista oikeaan kohteeseen, mistä Manninen kertoo surkuhupaisia esimerkkejä. Teräsvalmisteisia leikkipuistokalusteita kuuman auringon alle! Tanssikenkiä ja nirunarutoppeja katastrofialueille! Muistelen ohi kirjan kuulleeni rakennusalalla, että suomalaiset rakensivat kehitysapurahoilla Senegaliin meijerin, joka ei toiminut koskaan päivääkään.

Taustojen selvittämisen lisäksi seuranta siis on tärkeää, ja sitä on yksityisen ihmisen vaikea järjestää. Jatkuvuus ja johdonmukaisuus ovat myös järjestöjen etuja. Paljon on edetty ja opittu noista meijerinrakentamisen ajoista, jolloin kehitysapua annettiin lähes sokkona. Sen jälkeen on tullut uusia haasteita, jopa hyvinvointivaltioiden kaduille kerjäläisiä, pakolaisongelmia, ilmastokriisejä... on pyrittävä pääsemään käsiksi hädän syihin, mikä tarkoittaa poliittista lobbausta ja päätöksiä. Vaikuttavin auttaminen on useimmiten hidasta puuhaa. 

Myös auttaminen tarvitsee ammattilaisensa. Onneksi nykyään on paljon organisaatioita ja valtavasti ihmisiä, joista on oikeasti apua ja jotka tekevät työtään joko palkalla tai palkatta. Manninen haastattelee useita tekijöitä. Auttaminen voi olla maailmankatsomuskysymys - "autan, koska se on oikein" - tai "vain" työ ammatissa, joka sattuu palvelemaan auttamisalaa. Sairaiden, lasten ja eläinten hoito ovat ilmeisiä, mutta auttamisalalla tarvitaan myös viestijöitä, valokuvaajia, rakentajia, ammattijohtajia ja monenlaisia muita osaajia. On pientä paikallista toimintaa, on laajoja, jopa globaaleja hankkeita ja katastrofeja, joiden keskellä ammattiauttajan tulee pysyä järjissään. Manninen kertoo keinoista, joita he käyttävät. Yksi tärkeimmistä on se, että osaa tuntea iloa työstään. "Hyvin tehdystä työstä saa ja pitääkin nauttia. Jatkuvasti ahdistunut kollega on vain riippa muille." 

Mutta sukelletaan motiiveihin. Keräyksiin annetaan rahaa enemmän kuin koskaan. Miksi? Auttamisella haetaan itselle tyydytystä. Vähintään tunnetta siitä, että on tehnyt oikein. 

"Auttaminen toimii kuin viinilasillinen, reipas lenkki tai hyvä seksi." 

Mielihyväalueet aivoissa aktivoituvat, kiksit tulevat varmemmin kuin hähmäisestä piikistä. Eikä tässä ole mitään pahaa; ilmeisesti ihminen on aidosti auttamishaluinen, jopa lajina. Tuota kiksiominaisuutta hyödyntävät härskisti mutta reilun näkyvästi muun muassa tv:n "itketysohjelmiksi" nimeämäni hyväntekeväisyyskeräykset, joissa katsojia viihdytetään auttamiskohteiden surullisten tarinoiden välissä. Auttamisessakin on trendinsä, ja nyt vallalla on somea varten yksinkertaistettu malli, jossa on helppo klikata lahjoitusnappulaa, tarvitsematta lähteä toreille tai vaivalloisiin kokouksiin. Ja se on hyvä asia, niin auttajille kuin autettaville, sillä se toimii.  Jos oma hyvä olo tuo myös hyötyä jollekulle mulle, ei siinä ole mitään pahaa, toteaa kirja. Omat motiivit on silti hyvä tiedostaa.

"Voin arkiauttajanakin miettiä, mistä auttamishaluni kumpuaa, jotta saisin säädettyä auttajan rooliani järkevästi. Haluanko päteä ja määrätä? Etsinkö muiden hyväksyntää esiintymällä hyvänä ja toimeliaana? Olenko addikti, joka juopuu auttamisen tuomasta euforiasta? Paikkailenko lapsuuteni hellyysvajetta toivomalla autettavieni rakkautta?" 

On tärkeää, että auttaja saa valita itse: pakkotilanne ei herätä sympatian tunteita, sanoo Manninen. Karjalaissiirtolaisia kiusattiin, kun heitä oli pakko majoittaa. Ja nykytilanteesta: ei aleta ohjailla autettavaa, ei siivota kaverin kaappeja pyytämättä tai vaihdeta verhoja. Kunnioitetaan toisen tilaa. Manninen lanseeraa mainion käsitteen: Olisiko nyt kohkaamattoman auttamisen aika. 

Parasta tietysti olisi, ettei avustusjärjestöjä tai auttamista tarvittaisi, vaan valtiot hoitaisivat kansalaistensa asiat kuntoon automaattisesti. Sellaista tilannetta ei ole näköpiirissä. Päinvastoin, sillä globaalit ongelmat pahenevat. Eräs haastateltava, monen kansainvälisen avustusjärjestön johdossa toiminut Pauliina Parhiala "odottaa merkittävää ajattelutavan muutosta, sillä ilmastonmuutos tuo katastrofit uudella tavalla myös pohjoiselle pallonpuoliskolle, ja kaikki maapallon ihmiset ovat tulevaisuudessa yhä enemmän toistensa varassa." 

Kirja on informatiivinen, selväjärkinen ja antaa tietoa eri puolilta maailmaa, Kiinan quanxi-järjestelmästä helsinkiläiseen lähiötyöhön, köyhistä afrikkalaisista maattomiin romaneihin. En itse helposti klikkaile lahjoituksia, kohdistan roponi valittuihin kohteisiin pitkäjänteisesti tai osallistun tekemällä hankkeisiin, jotka katson tärkeiksi. Esimerkiksi rahankerääjiä ja viestinviejiä tarvitaan aina. Sädekehäni saattaa ottaa osumaa kirjasta, jota oli kiinnostava ja hyödyllistäkin lukea, mutta kestän sen, sillä ajattelen Mannisen tavoin: 

"Auttaminen on itsestään osa arvokasta ja kunniallista elämää. Kannattaa siis vaalia sisäistä auttajaansa. Se tapahtuu auttamalla." 

Kenelle: Jokaiselle, joka tuntee halua auttaa tarvitsevia, tuntee huonoa omatuntoa auttamattomuudestaan tai ihmettelee, miksi juuri minun pitäisi auttaa.

Muualla: Kirjavinkit tiivistää.

Mari Manninen: Hyvät aikeet. Atena 2021. Kansi Camilla Pentti.

Helmet-haasteessa 2021 sopii muun muassa kohtiin 8, maailma on muutoksessa, 9, kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella (tähän sijoitan), 11, kertoo köyhyydestä ja 28, lukemisesta on sinulle hyötyä.