Salla Leponiemi: Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi

Elin Danielson on tuntematon nimi suomalaisille - ainakin minulle - verrattuna aikalaisiinsa tyyliin Helene Schjerfbeck, Maria Wiik, Albert Edelfelt tai Axel Gallen (1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomen taiteen kultakausi oli todella timanttinen!). Vaikka hänet mainittiin edellämainittujen kanssa yhtenä lahjakkaimmista ja oli taidepiireissä tunnettu ja palkinnoin tunnustettu. Miksi hän siis jäi varjoon? Gallenin kanssa Danielson oli hyvä ystävä, mutta ennen sitä: 15-vuotias taiteilijanalku aloitti opiskelut Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa Helsingissä 1876.

Tyttö tiesi kutsumuksensa jo varhain ja työskenteli päämäärätietoisesti maalarinuransa eteen. Piirustuskoulun ohella hän opiskeli muun muassa perspektiivioppia ja vapaan käden piirustusta sekä posliini-, kukka- ja kipsimaalausta. Kun kaikki mahdollinen oppi kotimaassa oli hankittu, luonteva jatko oli siirtyä taiteen pääkallonpaikalle, jossa opiskelivat myös aikansa huipputekijät. Tuolloinkin taiteilijat elivät ja matkustivat pääasiassa apurahojen turvin, osin myydyillä töillään - ne onnelliset, joiden töitä ostettiin.

"Pariisissa, 'turvallisen' etäällä kotikaupungista, sai vihdoin olla oma itsensä."

Pariisi ja sen ilmapiiri myötäilivät Danielsonin omia näkemyksiä ja muovasivat hänen naturalistista tyyliään. Leponiemi kuvaa kohdettaan kosmopoliitiksi ja tämän taidenäkemystä ranskalaiseksi. Danielson tutustui niin kotimaisiin kuin ulkomaisiin taiteilijoihin ja maalasi Pariisin lisäksi Bretagnessa ja kesäisin Ahvenanmaalla, jonne laaja taiteilijayhteisö kokoontui, lähinnä Victor Westerholmin ja hänen vaimonsa Hilman ansiosta. Heidän huvilansa ympärille muodostui kokonainen siirtokunta ajan merkittäviä taiteilijoita. Westerholmeista tuli Danielssonille tärkeä tuki, niin henkisesti kuin fyysisesti, ja suhde kesti eliniän. Yksi merkittävä, pitkäaikainen ystävä ja yhteisön jäsen oli J.A.G. Acke, modernismin kannattaja, jonka Leponiemi kertoo olleen siirtokunnan hengen luoja. Sosiaalisuus ja tiiviit yhteydet kollegoihin olivat tärkeitä tekijöitä taiteilijan työskentelyssä ja elämässä.

Danielson oli ankara itselleen. Leponiemi kertoo: ...ulospäin Elin vaikutti edistyneen hyvin ja hän oli kriitikoiden mielestä matkalla 1880-luvun nuorten taiteilijoiden kärkijoukkoon. Kotimaassa Danielson sai osin hyviä kritiikkejä ja jonkin verran töitään kaupaksi, osin murska-arvioita. Jälkimmäisiin tosin kaikki naismaalarit ilmeisesti saivat tottua, koska nainen oli ajan kriitikoiden mukaan jo lähtökohtaisesti huonompi. Jotkut eivät vaivautuneet noteeraamaan naisten töitä lainkaan. Pariisin maailmannäyttelyssä 1889 hänen muotokuvansa Hilma Westerholmista palkittiin kuitenkin pronssimitalilla.

"Elin ei suinkaan ollut immuuni toisten mielipiteille. Hän arvosti maalaritovereiden perusteltuja mielipiteitä, ja 'se merkitsee minulle enemmän kuin ne sanomalehtien yleensä jokseenkin idioottimaiset taidekritiikit - ne harvat, joita tänä vuonna olen saanut, tuntuvat vielä tavallistakin tärkeilevimmältä.'"

Ura oli hyvässä vauhdissa, kun taiteilija pääsi käymään Firenzessä. Se oli menoa! Hän rakastui Italiaan heti, myöhemmin myös italialaiseen mieheen, Raffaello Gambogiin. Miehiä oli ollut aiemminkin, mutta tämä suhde jäi loppuikäiseksi. Elinin taiteelle se ei tehnyt hyvää: muutto Italiaan vei hänet pois suomalaisista piireistä, masennukseen taipuvainen taiteilijamies vei aikaa ja perheen elatus - joka oli lähinnä rouvan harteilla - voimia. Elin kävi Suomessa maalaamassa muotokuvia, joista hänet oli alettu tuntea. 

"Keinojen keksiminen toimeentulon varmistamiseksi vei paljon aikaa ja energiaa ja haittasi maalaamista. Hän kertoi sen vuoksi harkinneensa muitakin vaihtoehtoja. Silti taide aina voitti: 'en sittenkään voi kulkea toisella tavalla'." 

Hän maalasi myös muutaman kirkon alttaritaulun ja piti näyttelyitäkin, mutta maailmanmenestykseen hän ei kyvyistään huolimatta yltänyt. Myös sairaudet vaivasivat. Elin kuoli 58-vuotiaana vuonna 1919. Elin ei saanut nähdä sotien jälkeistä naisten vapautumista: vapautta valita paremmin elämänalansa, ajaa autoa, urheilla... Asioita, joiden puolesta hän puhui ennen vapauksien toteutumista. Silti hän sai ja ennen kaikkea uskalsi tehdä ja toteuttaa itseään paljon enemmän kuin moni aikalaisensa, kokea maailmaa, elämäniloa ja rakkautta. Ja hän säilytti oman itsensä ja tyylinsä ankarienkin paineiden alla, kirja viestii.

Tarina on voimaannuttava ja koskettava. Uran ja rakkauden taistelu on kouriintuntuva, enkä osaa sanoa, kumpi kärsi tai voitti tai onko se isossa katsannossa olennainen ristiriita - vai vain osa normaalia elämää? Vaikka taiteilijasta on säilynyt valitettavan vähän dokumentteja tai hänen omia sanojaan, Leponiemi on koostanut kiinnostavan, eläväisen ja kokonaisen elämäntarinan, joka tekee vaikutuksen.

Kenelle: Taiteilijaelämää fiilisteleville, uravalintaa miettiville, kultakaudesta kiinnostuneille, naisen aseman kehitystä pohtiville.

Muualla: Tuijaa kiehtoo taiteilijan omakuva, sekä seinällä että kirjassa. Kirsi kuvaa kirjaa luontevaksi ja mielenkiintoiseksi: "Tuntui, että sain ilon ja kunnian tutustua Eliniin."

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni. Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi. Gummerus 2021. 

Kannessa on taiteilijan omakuva vuodelta 1903, Turun Taidemuseossa (kuva Kari Lehtinen).