Hajanaista luentaa

Elän keskellä vuoden kiivaimpia kirjoitustyökiireitä, juhlapyhiä, lapsenlasten lomia, suvun muistamisia ja läheisten tauteja - itse olen pysynyt terveenä - joten lukeminen on ollut lievästi sanoen hajanaista viime viikot. Kuten talousviestinnän kielellä sanoisimme: Toimintaympäristö on ollut haastava ja jatkuvasti muuttuva. 

Niputan lukukokemuksia silti, elämää tämä vain on. Ja siihen kuuluvat kirjat. Tampereella tapasin mainion saksalaisdekkaristin Simone Buchholzin, jonka uusin suomennos Mexikoring jatkaa syyttäjä Chastity Rileyn tarinaa. Tutulla, lakonisella tavallaan, joka kuvaa rikostutkintaa virkavallan nuhruisista kahvihuoneista katujen väkivaltaan ja vuosisataiseen, syntyperän mukaan muotoutuneen ihmisen arvottamiseen saakka, jota länsimaissa on vaikea ymmärtää - ennen kuin joku kertoo siitä ymmärrettävästi. Sen Buchholz tekee. Silmiä avaava moderni Romeo ja Julia -tarina ei pääty odotetusti, Riley pysyy entisellään, tosin järkkyen. Arvostan kirjailijan persoonallista tyyliä ja sanomisen tapaa. Dekkareiden ja omalaatuisen kerronnan ystäville, yhteiskunnallisista ilmiöistä kiinnostuneille. Luen varmasti seuraavatkin osat.

Simone Buchholz: Mexikoring. Kustantamo Huippu 2021. Suomennos Anne Kilpi. Kansi Taina Värri. 

Lakonisuudesta ei Markus Ahosta voi syyttää. Hän käyttää paljon sanoja, kuvailee ja vyöryttää tunnelman lukijan eteen ja mieleen havaintojen ja tapahtumien runsaudella. Silti hän ei sorru kaikkitietävyyteen eikä ylenkatsontaan, vaan antaa onnistuneesti vaikutelman, että hän ymmärtää henkilöitään, katsoo heitä samalta tasolta. Niitä lähiölapsia, joista kasvaa ongelmanuoria ja ongelma-aikuisia, osasta rikollisia. Rikosylikonstaapeli Markku Isaksson, Ahosen sarjan päähenkilö, joutuu rikoksia selvittelemään, osallisten sydäntäsärkevien taustojen, koulukiusaamisten, mielenterveysongelmien ja päihdekoukkujen viidakossa. 

Kotipaikallani Kannelmäellä on ikävän suuri rooli tarinassa lähiöiden huonoudesta puhuttaessa, mutta muistetaan nyt, että se on vain osa totuutta ja fiktiosta on kyse - rikollisuutta on Kaivopuistossakin, ja hyvää perhe-elämää Pohjois-Helsingissä ja Vantaalla, jonne tarina ulottuu, Martinlaaksoon ja hoodeille. Se on Ahoselle lapsuudesta ja nuoruudesta tuttua seutua, ja siksi sijoittelu on luonteva, vaikka nurisen. Tarina on kuitenkin vetävä ja riittävän uskottava, vaikka Maaret mietitytti. Toisaalta, Maaretia monet toivovat olemassaolevaksi, uskon! Tekstiltään kunnianhimoisesti ja psykologisesti huolella ja rauhallisen pohdiskelevasti rakennettu tarina onnistuu säikäyttämään, yllättämään, rauhoittamaan ja taas pelästyttämään. Silti koko matkan säilyy luottamus kirjoittajaan ja tarinaan. Eikö juuri se ole kunnon dekkarin tehtävä? 

Markus Ahonen: Anna pahan kiertää. WSOY 2021. Kansi Sanna-Reeta Meilahti. 

Dekkareista puhuttaessa ei sovi unohtaa ruotsalaisia, joiden maine alalla on jo, no, sellainen, että suomalaisetkin haluaisivat. Denise Rudberg on yksi genren nimistä, joka oli minulle uusi. Hänen kirjansa Salainen koodi kertoo kuitenkin niin kiinnostavasta aiheesta, että oli luettava. Vuonna 1940 Tukholmassa värvättiin joukko teräviä naisia ryhmään, jonka tehtävä oli purkaa saksalaisten viestintäkoodi. Myös Helsingissä tehtiin samaa työtä. Ja tämä on faktaa. Mutta millä kriteereillä sodan koodinpurkajat valittiin ja millaisia naisia he olivat? 

He olivat yllättävän vaihteleva joukko, erilaisista taustoista, kertoo kirja, joka perustuu osin kirjailijan isoäidin todellisiin kokemuksiin (en tiedä, missä määrin, eikä sillä mielestäni edes ole merkitystä asian kiehtovuuden kannalta). Metallinselkeästä tehtävästä huolimatta Rudberg onnistuu tekemään tarinasta suorastaan lällyn. Naisten rakkaus- ja mekkohuolet ovat tärkeitä, totta kai, mutta odotin terävämpää katsetta itse tehtävään, koodinpurkuun. Ainakin ensimmäisessä osassa - kirja aloittaa neliosaisen sarjan nimeltään Liittolaiset - sitä käsiteltiin melko kevyesti, ehkä seuraavissa jykevämmin? Helsinki kuulemma nousee esiin, mikä kiinnostaa suomalaislukijoita. Toisaalta, ei perinteinen naisviihde ole pahasta, kunhan lukija tietää, mitä luettavakseen valitsee. 

Denise Rudberg: Salainen koodi. Into 2021. Suomennos Anu Koivunen. Kansi museokamaa. 

Risto Isomäki tekee tuttua työtään tutkijan ja kirjailijan yhdistelmänä. Atlantin kuningatar luo vision "valtavimmasta laivasta, jonka ihmiskunta on koskaan rakentanut. Se vie merijäätä Afrikkaan ja tuo sieltä biomassaa pohjoiseen." Eipä huono visio, ehkä piankin oikeasti tarpeen. Isomäen oivalluksista osa on löytänyt vastineensa todellisuudessa. Arvostan hänen asiantuntemustaan ja energiaansa kertoa kansalle elintärkeistä asioista ja herätellä ajattelemaan omaa vastuutamme elinympäristömme säilymisestä.

Kirjan vahvuudet ovat tuttuun tapaan asiaosaamisessa ja vahvan todellisuuden tunnun luomisessa, kuten aerogeelin kaltaisissa keksinnöissä, eivät ihmiskuvauksessa (kuulemma Lauri Nurmi -kirjat päättyvät tähän, enkä ole edes noteerannut niitä sarjaksi) tai tunteisiin vetoavuudessa. Kun ilmastonmuutos tai tartuntataudit etenevät, mitä keinoja meillä on? Pelottavaa, osin lannistavaa: olemmeko jo liian myöhässä ihmiskunnan ja tulevien sukupolvien kannalta? Ei sovi lukijoille, jotka eivät tunnusta faktoja ja jotka haluavat elää nykyistä elämää niin kauan kuin se on mahdollista. Kurkkaus visioon voi olla liian rankka, toisaalta seikkailumainen tarina saattaa viehättää ja vaivihkaa muuttaa ajattelua suuntaan, joka muuttaa tuntemamme maailman kohtaloa. 

Risto Isomäki: Atlantin kuningatar. Into 2021. Kansi Jussi Karjalainen.