Elävää kuvaa

tiistai 14. joulukuuta 2021

Sirpa Kähkönen: Vihreä sali

Säästelin kirjaa lukeakseni sitä rauhassa ja ajatuksella, sillä tiedän kokemuksesta, että Sirpa Kähkösen kirjat vievät lukijan niin "tiloihin", ettei niitä voi eikä kannata huitaista. Ja niin tälläkin kertaa.

Kuvaus kolmen kuopiolaisen nuoren elämästä 1960-luvulla on riipivän kaunis ja koskettava. Teos on osa Kuopio-sarjaa, muttei jatko edelliseen, vaan laajennus jo aiemmin kerrottuun. Lassi Tuomi on vielä hengissä! Anna on tietysti, ja pikkuinen Hilla myös, tosin sivurooleissa tässä kirjassa.

Irene, Jaakko ja Leo ovat lapsuudenystäviä, jotka nuorina aikuisina aloittelevat ja kaipaavat itsenäistä elämää ja kaikkea sitä, mitä nyt nuori ylipäänsä kaipaa. Ruokaa ja vaatetusta, hyväksyntää, onnistumisia ja itseluottamusta, turvallisuutta ja rakkautta. Mutta tuohon maailmanaikaan niiden eteen piti tehdä paljon töitä - ainakaan nämä kolme eivät niitä helpolla saavuta, jos sittenkään.

Irene on töissä Linnea Juurisen kukkakaupan tsupparina ja pitää itseään arvottomana, jopa koulunkäyntiin. Hänellä on kotona synkkä salaisuus, joka uuvuttaa tytön ja vie elämisenhalun. Jaakko tekee remonttitöitä ja käytännön miehenä pärjäilee, haaveilee bändihommista ja auttaa Leoa, joka totisesti apua tarvitsee. Hän on ollut omanlaisensa jo lapsena, mutta herkälle pojalle armeija teki huonoa. Kaikki kokevat monenlaista iskua perheiltään ja maailmalta, aika on karua ja köyhää, kun nykypäivään vertaa. Leo toteaa, että aina käsketään "yrittää edes" ja kun yrittää, niin miten käy? 

"Ei minunkaan kanssa yritetty. Minusta luovutettiin. Kotona. Miesten koulussa. Hallin kaupoissa. Jaakko ja Irene eivät luovuttaneet."

Kolmikon ystävyys on vahva, läikähtelee rakkauden puolelle. Nuorten tarinoiden lisäksi seuraamme Paavo Juurista, Linnean miestä, matkalle Leningradiin. Paavolle kaupunki on Pietari, sinne hän muutti jo nuorena Kuopiosta, kutsui sinne sisarensakin, hoiti suurta kukkapuutarhaa mestareiden apuna. Mutta sisarta ei enää ole, ja Paavolla on ikuinen huono omatunto ja kaipaus tätä ajatellessaan. Olisiko mahdollista löytää menneistä vielä jotain jälkiä? 

Matkan kuvaus on upea: lukija näkee mielessään vanhan keisarillisen Venäjän ja venäläiset, samalla kun matkustaa metrolla Paavon mukana paikkoihin, joita ei enää ole.

"Astuimme liukuportaille, ja maan alta kaikui etäinen junan jyrinä. Meitä vastaan, kohti pimenevää iltaa ja syttyviä katulamppuja nousi loputon ihmisvirta, mekaanisten rattaistojen ja väsymättä jauhavien hihnojen kuljettamina, ja minä katsoin heitä tarkkaan, kaihtelematta, ja näin ylpeitä ruhtinatarkasvoja ja mietteliäitä ruhtinaspäitä kymmenittäin, soihtumaiset lyhdyt loivat heidän kasvoilleen värisevää valoa, käännyin katsomaan heidän jälkeensä, he katosivat virkkaan ja sekoittuivat verkkokasseineen, salkkuineen ja käsilaukkuineen aseman vilinään ja astuivat kaduille, joilla jo heidän esi-isänsä ja esiäitinsä olivat kulkeneet, ja jostain tuli etäinen laventelin ja salvian tuoksu, ja sitten olimme portaiden alapäässä..."

Sanoin kirjaa kauniiksi, ja sitä se on, ilmavalta tekstiltään, osuvilta sanomisiltaan, tunnelman luomiseltaan, tunteiden ja mielikuvien nostatukseltaan. Se on surullisen haikea, ei kuitenkaan toivoton. Kirja koskettaa kohtia, joita lukija ei edes tiennyt itsessään olevan. Mainitut neljä päähenkilöä kertovat vuorotellen minä-muodossa, ja aikajänne kurkottaa äkkiä meitä lähelle muutaman tutuksi tulleen osalta.

Ihailen Kähkösen tapaa yllättää myös näin, ulottamalla kerrontaa eri keinoihin ja eri aikoihin, silti sarjasta tutussa henkisessä ja fyysisessä ympäristössä. Kuin todentuntuista unta tai muistoa katselisi, tai paikkaa, josta tietää, ettei sinne koskaan pääse, sitä Vihreää salia, joka on jokaisella omanlainen. 

Kirja voitti Savonia 2021 -kirjallisuuspalkinnon.

Kenelle: Tunnelmien ystäville, kasvutarinoita ahmiville, haikeutta kestäville, laatuproosan lukijoille.

Muualla: Ammaan sanat upposivat erityisen syvälle. Tuijata ei itkuitta päässyt lukemisessaan. Uskomattoman kaunis kirja, sanoo Jorma.

Sirpa Kähkönen: Vihreä sali. Otava 2021. Kannen suunnittelu Anna Lehtonen. 


8 kommenttia:

  1. Kiitos kirjan esittelystä. Minä aloitin kuuntelemisen tänään eli pitkällä en ole vielä. Meillä tämä on tammikuun lukupiirikirjana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen näköjään erikoistunut lukemaan lukupiirisi kirjoja :) Hyviä lukuhetkiä!

      Poista
  2. Kuvaat tätä niin hyvin, että voisin lainata kirjoituksestasi kaikki kohdat, mutta erityisesti tämä kolahti: ”Kirja koskettaa kohtia, joita lukija ei edes tiennyt itsessään olevan.”
    Se on juuri näin!

    Upea teos ja olen todella iloinen tuosta Savonia-voitosta, siksikin, että Vihreässä salissa Kähkönen ylittää itsensä ja jo ennestään vahva kerronta nousee ihan uudelle tasolle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samat sanat, Amma, postauksestasi. Ja yhtä lailla hämmästelen kirjailijan kykyä jatkuvasti tökkiä meitä lukijaparkoja yhä koskettavammin :-) Oikeaan paikkaan meni voitto!

      Poista
  3. Sirpa Kähkönen on ollut jo pitkään lukulistalla, mutta en ole saanut aikaiseksi lukea. Pitänee ensi vuonna tutustua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aloitin itse sarjan lukemisen Hietakehdosta, ja se on edelleen lempikirjani Kuopio-sarjasta, joka tosiaan elää ja muuttuu matkan varrella komeasti.

      Poista
  4. Olen lukenut kirjan ja siinä oli paljon sellaista, josta pidin kovasti, varsinkin nuorten elämän kuvauksista 60-luvulta. Graniittimies taitaa olla ensimmäinen Kuopio-sarjan kirja, jonka olen lukenut ja se kolahti ja kovaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin kolahti 60-luvun (kusarin?) nuoruuden kuvaus, itse synnyin silloin ja nuoria tätejäni oli monta tuossa iässä. Graniittimies ei ole varsinaisesti sarjan kirja, vaan spin-off, laajennus, kuten tämäkin, jos sarjaksi ajatellaan ajassa etenevää ja samoista henkilöistä kertovia kirjoja. Mutta samaa hienoa kokonaisuutta kaikki. Kyllä kolahtaa.

      Poista