Elävää kuvaa

maanantai 3. tammikuuta 2022

Antti Heikkinen: Latu

Latu on ehdolla vuoden urheilukirjaksi, eikä syyttä. Niin koskettava ja suomalainen on nilsiäläisen Pauli Pitkäsen tarina, jonka Antti Heikkinen on koonnut hengittäväksi ja eläväksi.

Pauli Pitkänen oli osa veljessarjaa, joka kisaili voimissa ja hiihdossa 1930-luvulla itäisen Suomen maalaismaisemissa, joissa ei varusteilla tai voiteilla rellestetty. Ei niistä mitään tiedetty. Kunhan nautittiin tekemisestä, kunnes taidot havaittiin; opettaja Kämäräinen tajusi lahjakkuuden, tökki poikaa eteenpäin. Perhe oli ylpeä, mutta osaamista tai muita resursseja kannustukseen ei ollut. 

Monenlaista haastetta oli matkalla. Kilpailuihin olisi mieli tehnyt, mutta niitä oli harvassa, kyytejä vielä harvemmassa. Vaikea on näyttää osaamista, jos on jo kisaan mennessä pitänyt hiihtää kymmeniä kilometrejä, toisten tullessa hyvin syötettyinä, asiallisesti puettuina ja levänneinä kisapaikalle. Eihän siitä mitään tullut. Sinnikkäänä ja taitavana Pitkänen kuitenkin pääsi lopulta isoihin kisoihin.

Pitkänen voitti Lahden MM-kisoissa 1938 hiihdon maailmanmestaruuden 18 kilometrillä (matka poistui kisaohjelmasta 1954, jolloin miesten matkoiksi määriteltiin 15 ja 30 km), ja menestyi Suomen viestijoukkueessa Zakopanessa 1939. Olympiakulta siinteli haaveissa. 

Kunnes sota pilasi kaiken. Talvisodan kranaatinsirpale vuonna 1940 rikkoi jalan, ja vuotta myöhemmin Nilsiässä - jossa piti kerätä kaatuneiden nilsiäläisnuorukaisten tavaroita - käteen osui toimintavalmiudessa ollut käsikranaatti. Ei ollut aikaa miettiä, tappaako lapsia vai heittääkö kranaatti oman pöydän alle, ja rehti ratkaisu oli jälkimmäinen. Jalat menivät, lapset säästyivät.

Kirjassa Pitkänen muistelee elämäänsä pian kuolevana miehenä sairaalassaSankaritarina on sekin, joka ei historiaan yllä. Heikkinen piirtää kuvan miehestä, jonka maailma jäi rajalliseksi, lupauksien täyteiseksi, mutta kesken jääneeksi. Näitä lienee tosielämässä enemmän kuin voittajatarinoita. Elämä voi olla merkityksellinen, pienin tai isoin tavoin, ja se on jokaisella omanlaisensa, eikä omaansa kannata pienennellä.

"Vielä Niku sanoi, että heidän voittonsa jälkeen alettiin Suomeen puuhata kunnollisia hiihtokisapaikkoja. Lahteen ne rakennettiin ja siitä alkoi suomalaisen hiihdon menestys, jota on saattanut vuorollaan eteenpäin moni ja johon saisin vielä vuoroni myös minä."

Siksi on hienoa, että Pitkäsen tarina on kirjattu kansien väliin. Rohkaisuksi ja ymmärryksen lisäämiseksi meille kaikille. Tunnistan asioita, paikkoja, verenmakuista yrittämistä ja jonkinlaista varmuutta kuitenkin, omaankin elämääni. Noista on, perkele, noustu, ja samalla raivolla jatketaan. Jotenkin niin suomalainen tarina. Sydämeen käy.

Muualla: Rintakehääni puristi ja kurkunpäätä karhensi, sanoo Anneli.

Antti Heikkinen: Latu. WSOY 2021. Kansi Martti Ruokonen. 



2 kommenttia:

  1. En normaalisti lue urheiluaiheisia kirjoja ollenkaan, mutta tämän lukemista olen pohtinut. Vaikuttaa aika kiinnostavalta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole urheilu minunkaan aiheitani, mutta Antti Heikkinen sentään. Pidin myös Karo Hämäläisen kirjasta Yksin (Paavo Nurmesta). Ja Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta -kirjasta. Kertovat elämästä, elämäntavasta, joka nyt sattuu olemaan urheilu.

      Poista