Elävää kuvaa

keskiviikko 1. kesäkuuta 2022

Sisko Savonlahti: Kai minä halusin tätä

Sisko Savonlahden esikoisromaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ei osunut minuun, minkä
ymmärrän johtuvan täysin siitä, että olen väärää kohderyhmää, eikä itse kirjasta, joka kuvaa nuoren naisen ongelmia (nimeltä elämä). Kirja oli HS:n esikoispalkintoehdokas ja sai kelpo arvioita muutenkin, mutta niputin sen mielessäni genreen, jota lukevat minua puolta nuoremmat, yleensä naiset, enkä löydä samastumispintaa riittävästi. Seurustellako vai ei, ollako luova ihminen vai ei, tehdäkö lapsi vai ei, onko takapuoleni liian iso -tyyppisiin kysymyksiin olen jo elänyt liian kauan.

Mutta tämän vuoden HelsinkiLitissä kirjailija haastatteli ulkomaista vierasta, Marie Aubertia, niin kiinnostavasti, että päätin lukea toisenkin Savonlahden. Ja pidin tästä paljon - nauroin usein, mutta myös tunnistin tilanteita ja asetelman yleisestä elämäntuskasta. Olenko elänyt oikein, tehnyt oikeita valintoja, onko minussa mitään hyviä puolia, pärjäänkö? Itse en kyllä pidä asioiden vatvomisesta, toisin kuin päähenkilö:

"- Mutta mitä turhaa on asioiden vatvomisessa? huudahdin. - Se on lempipuuhaani!"

Kertoja havannoi ja oppii itsestään paljon kertomuksensa aikana (eri asia on se, ovatko hänen havaintonsa kaiken vatvomisenkaan jälkeen faktaa). Ura ja parisuhde pitäisi ainakin olla, ehkä lapsikin. Käy niin, että avoliitto pääsee alkamaan ikään kuin varkain. 

"Jokin päätös minun oli kuitenkin tehtävä. En halunnut löytää itseäni tulevaisuudessa tilanteesta jossa olisin lapseton siksi, etten ollut päättänyt mitään. Mistä voisin tietää, oliko päätökseni hyvä vai ei? Kaikki aiemmatkin päätökseni elämässäni olivat olleet huonoja."

Ulkonäkö on ainoa asia, joka hänellä on, tuumii nainen nöyrästi ja itseään vähätellen, kuten tyyliin kuuluu. Mutta koska vuosia on jo keski-ikää lähentelevästi, ei pinta ole enää ihan yhtä tärkeä. Vaikka: 

"Kaukana olivat ajat, jolloin halusin laihtua ja olin aina nälkäinen. Nykyään ajattelen, ettei muutama lisäkilo olisi pahinta, mitä minulle voisi tapahtua. Joku olisi jopa voinut luulla, että olin viisastunut iän myötä, mutta se ei pitänyt paikkaansa - en kai muuten olisi surrut nyt sitä, että takamukseni on littana."

Miksi kaikki aikuiset ihmiset eivät vihaa itseään, kun ajatellaan maailman tilaa? Se on hyvä kysymys. Nainen pohtii asiaa:

"Minä ihmettelin, mikä muita vaivasi. Mikseivät myös he vihanneet itseään? Ostimme tavaroita joita emme tarvinneet. Tilasimme tilpehööriä maailman laidalta toivoen, että jokin rojuista lieventäisi ahdistustamme. Istuimme lentokoneissa ja sanoimme itsellemme, että nuoret ovat nykyään niin älykkäitä ja innovatiivisia, ettei meidän tarvitse muuttaa toimintaamme. Nuoret selättäisivät ilmastonmuutoksen, kun olisi sen aika. En olisi laskenut sen varaan - ja ihan jo periaatteenkin takia olin sitä mieltä, että nuorten piti saada ottaa rennosti ja tehdä omat virheensä (paitsi jos niihin liittyi Danny)."

Iso-D on epäilyttävän paljon esillä, mutta sille on perusteensa. Nainen on masentunut, se on selvää. Hän käy terapiassa ja käyttää lääkkeitä. Iloa ja myönteisiä puolia mistään, etenkään itsestä, on vaikea nähdä. Itseironiaa riittää, vaarallisen paljon. Jotenkin ymmärrän hyvin tätä naista ja symppaan häntä täysin. Inhimillistä! 

"...minulla oli paljonkin suunnitelmia, joiden toteuttamiseen minulla ei ollut minkäänlaista mielenkiintoa."

Sympaattinen, oivaltava ja hauskanterävä kirja ihmisen etsinnästä peilikuvan alta: perusasioita, joita nainen joutuu läpikäymään. Nuorten naisten stressistä, paineista ja uupumuksesta on puhuttu paljon, ja syystä: uusimman tutkimuksen mukaan kolmasosa nuorista aikuisista ei koe itseään merkitykselliseksi. Siis mitä helvettiä? Mikä olisi tärkeämpää kuin nuoren hyvinvointi? Ja tuleeko masentuneista nuorista masentuneita keski-ikäisiä, kuten kirja vihjaa? Jos he eivät koe olevansa tärkeitä, löydä hyviä puoliaan, joita aivan varmasti on, vaikkei itsestä siltä tunnu. Masentavaa, miten musertavaksi olemme maailman onnistuneet tekemään. (Tunnen itseinhoa. Muuten, jossain vaiheessa aloin laskea itse-sanan esiintymistä kirjassa. Sitä on todella paljon! Mitä tämä kertoo?)  

On hienoa, että naistarinoita on monenlaisia, ja tämä on aidoimmasta päästä. Nyt kun googlaan tätä Muualla-kohtaan, huomaan puhuttavan autofiktiosta. Se ei tee kirjaa tai naisen kokemusta yhtään pienemmäksi. Kai minä sitten halusin tätä, tällaista kirjaa siis. 

Kenelle: Naisille joka iässä; suuntaa hakeville, taviksille ja kokeneille, fiksua viihdettä etsivälle, masennusta poteville ja epävarmoille, itseään vähätteleville ja moittiville. 

Muualla: Leena Lumi piti kirjailijan esikoisesta enemmän. Tuulen havinaa -blogi suhtautui myötätuntoisesti ja armollisesti kirjan päähenkilöön. 

Sisko Savonlahti: Kai minä halusin tätä. Gummerus 2021.


1 kommentti:

  1. Sain yv-kommentin: miksi vessaharja oli niin iso juttu? Niin, erittäin hyvä kysymys. Miksi ostamme krääsää ja kiikutamme ne kaatopaikalle?

    VastaaPoista