Elävää kuvaa

torstai 20. lokakuuta 2022

Jussi Moila: Tuntematon

"- Älä mene, mä rakastan sua, sanoin ja nielin kyyneleitä. - Mäkin rakastan sua, hän sanoi. Hän ei voinut sillä hetkellä tarkoittaa sitä, mutta pelkästään se, että hän pakotti itsensä sanomaan niin, tarkoitti että hän rakasti minua."

Ilmari ohjaa näytelmiä ja kirjoittaa romaania. Dramaturgi-ohjaajan sopimus Helsingin kaupunginteatteriin on määräaikainen. Keikkaa pukkaa myös Yleltä, Ilmarilta on tilattu uusi kuunnelmaversio Tuntemattomasta sotilaasta, johon halutaan uuden sukupolven näkökulmaa. 

Hänen vaimonsa Camilla, juuri esimiesasemaan päässyt, kulttuurityön tekijä hänkin, taistelee oman taiteensa ja yt-neuvotteluiden paineessa orkesterinjohtajana. Lapsi Lilja yhdistää, mutta työt erottavat: pari alkaa liukua kauemmas toisistaan. Camilla ihastuu Juhoon, Ilmari itkee ja hautoo vihaa. 

"Suhteemme oli muuttunut etäiseksi ja välinpitämättömäksi ja hänen rakkautensa minuun oli hiipunut. Kammottava hätä valtasi minut, mutta nyt siihen ei liittynyt raivoa vaan ainoastaan avuttomuutta. Tunsin olevani mahdoton ihminen. Epäkelpo parisuhteeseen. Päätin muuttua. Seuraavana päivänä liityin Facebookin ensimmäistä kertaa elämässäni ja julkaisin rakkausrunon Camillalle. 

Jurkka soitti minulle heti huomattuaan postaukseni: - Noi avautumiset ei vättämättä ole kauhean hyvä idea. Sä tajuut sen varmaan, kun oot siellä vähän pitempään. 

En välittänyt."

Camilla analysoi ihastumistaan, joka hiipuu, mutta Ilmarin on vaikea palata normaaliin. Tunteet heittelevät ja heijastuvat vääjäämättä myös työhön. Se ei suju huonosti. Tuntemattomasta löytyy uusia kulmia, jotka kiinnostavat myös mediaa. Ilmari on silti yhä kehnommassa jamassa. Avioliiton ja vaativan työn paineet alkavat vaatia veronsa. Terveys järkkyy, viina maistuu, pää ei pysy kasassa. Työpaikan virkistyspäivänä hänen huolenaiheensa on se, "miten hyvin pystyisin peittämään todellisen fyysisen ja psyykkisen kuntoni. Teeskentelin virkistyväni, vaikka tiesin että ainoa asia, joka todella virkistäisi minua oli viina. Kiipeily, ulkoilu ja pallopelit olivat kaikki poissa laskuista."

Lähipiiri huolestuu Ilmarista, joka uskoutuu isälleen. "Onpas ne asiat menny pahalle mutkalle. Appuu sie tartteisit. Ja taitas tarvita Camillakin." Apua Ilmari totisesti tarvitsee, ja saa sitä, pääsee hoitoon. 

"- Isi on sairas, Camilla selitti Liljalle aamupalalla. - Isi on sen takia vähän erilainen. Mutta isiä hoidetaan koko ajan ja isi paranee, vai mitä? - Joo, sanoin. - Isi on tosi pahoillaan tästä, mtta isi yrittää parhaansa, ja lääkärit ja hoitajat auttaa isiä. - Onko se vielä se mielisairaus, Lilja kysyi. - No se on se, ja vähän muutakin. - Niin, isi on sairas ja siksi isin on vaikea olla Liljan isi. Mutta isi paranee kyllä, sanoin ja yritin itsekin uskoa siihen. - Pelottaako sinua isin sairaus? - Ei pelota. Kunhan isi paranee. - Isi paranee. Isi tekee parhaansa, että paranisi nopeasti. 

Levitin myrkkyä ympärilleni. Olin hirviö. "

Raikas esikoisromaani, joka sanoittaa miehen tunteita aidonoloisesti. Menee pidemmälle, kulissin ja ideaalin taakse. Kuten Camilla sanoo: Miksi ihmiset haaveilee aina niin paljon siitä, että juuri perhe tekisi heidät onnellisiksi, vaikka tosi harva siinä onnistuu?

Kirjan kulttuurimaailma on kiinnostava, rakkaustarina ikiaikainen. Tuntemattoman sotilaan pohdinnat säväyttävät, sodan mielipuolisuus ja arvet peilautuvat Ilmarin aivot sotatilaan vievään myrskyyn ja mielen järkkymiseen. Kirjassa on lainaus Ville Kivimäen Murtuneet mielet -teoksesta: se kuvaa sairaanhoitajaa, joka idealistisesti odottaa haavasidottavia, kuumeisia potilaita, mutta saa hoidettavakseen hurjakatseisia "nuoria, voimakkaita miehiä, jotka sota oli saanut mielenhäiriöön." Kun kaivaa perinteisen taakse, voi esiin tulla asioita, jotka eivät ole vain mukavia. Ja totta kai, tuntematon voi olla myös itse itselleen. 

Minulle kirja kuvaa sukupolvimuutosta; siinä missä aiemmin mies oli äijä, nyt hän osaa ja uskaltaa näyttää tunteensa, jopa sairastua ja hakea apua. Tämä ilahduttaa ja kieltämättä hämmentää. Hyvällä tavalla: naisina olemme itkeneet vuosikymmeniä sitä, ettei tunteita osoiteta. Nyt kun osoitetaan, yritämme vaivalla pysyä mukana. 

Loppu jää monitulkintaiseksi; kuin kirjoittaja ei olisi oikein osannut päättää. Mutta se ei minua haittaa, kirjan lopetus siistiin pakettiin on yliarvostettua (paitsi dekkareissa tai muissa selkeissä seikkailujuonissa). Ei tilanteiden loppua tiedetä reaalimaailmassakaan. Parhaat teokset kuvaavat elämää sellaisena kuin se on tai sen voisi kuvitella olevan. Tämän voisi.

Jäin pohtimaan, onko Tuntemattoman ja nykymiehen rinnastaminen kirjassa kuitenkaan ihan mahtavin idea. Aika vähän yhtäläisyyttä, vaikka niin sota kuin rakkauden vaarantuminen traumoineen miehelle järisyttäviä ovatkin. Mutta tämä ajatus tuli vasta sujuvan lukemisen jälkeen. Uskottava, elämänmakuinen tarina, joka kuvaa niin ihmisen heikkouksia kuin vahvuuksia kiinnostavasti.

Ja mitä ihmettä: nyt kun googlaan kohtaan Muualla, tarina on pitkälti totta! Siis se a-sana, jota ei enää kai saa sanoa, koska on jo niin nähty, mutta sanon silti: autofiktio. Myös Ylen kuunnelma tehtiin oikeasti. 

Kenelle: Miehen pään sisään pyrkiville, tuoreen kotimaisen romaanin etsijöille, elämänmakuisen ystäville, mielen järkkymisestä lukeville.

Jussi Moila: Tuntematon. Gummerus 2022. Kansi Tuomo Parikka.


2 kommenttia:

  1. Tämähän täytyy ottaa lukemistoon! Modernin miehen kuvaus ei ole lopulta kovin yleistä kirjallisuudessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa. Juu, naisten tarinoita jostain syystä kuulee (lukee) kirjoissa enemmän.

      Poista