Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus

Rauma kertoo koulukiusaamisesta ja Turusta kirjassaan, jota ei ole mukava lukea. Ei siksi, etteikö se olisi taitavan kirjoittajan työtä, laaja ja monitasoinen kuvaus erään Iran ja erään A:n - jonka silmin tapahtumia katsomme - ala-asteen viimeisistä luokista. Vaan siksi, että tarina on niin karmea ja julma, että lukijan henkeä ahdistaa.

Kun A aikuisena etsii Iraa käsiinsä, hän ei ole vielä itselleenkään myöntänyt, kuinka paljon koulukiusaaminen vaikutti, tulkitsen. Paradoksaalista kyllä, A jatkoi itse kidutuspaikkansa koulun parissa uraansa. Jonkinlaista alitajuista korvauksen hakemista?

"Hän suoritti aineenopettajan pedagogiset opinnot loppuun, auskultoi ja tunsi vajoavansa yhä kauemmas muista opiskelijoista ja maailmasta. Hän kärsi äkillisistä mahakivuista, pelkotiloista ja ruumiista irtaantumisen kokemuksista ja viimeisteli gradunsa oikeuksiaan vaativista työläisistä, jotka oli ajan muotitermiä mukaillen leimattu vauhkoiksi, ylitunteellisiksi ja lapsellisiksi. Kun tuli aika valita, hakeako opetustöitä vai keskittyäkö väitöskirjan tutkimussuunnitelmaan, hän valitsi ensimmäisen, vaikka tiesi sen olevan virhe. Arvattavaa kyllä, hän syytti Iraa siitäkin."

Ira ja A käyvät Kaarinassa musiikkiluokkaa, jossa he jäävät syrjään kaikesta ja kaikista. Miksi - onko järjellistä syytä sille, miksi joku otetaan silmätikuksi; roskakoriksi, johon kuka tahansa saa sylkeä, kuin olisi annettu yhteinen käsky ja lupa. Ikään kuin luokan balanssi tarvitsisi tarkan hierarkian, jossa ovat ylinnä suosituimmat, keskellä tavalliset ja alimpana, poljettuna, joku valittu. Itse asiassa lupa on annettu, sillä opettaja Anna-Maija on yksi pahimmista kiusaajista. Se nostaa karmeusastetta entisestään. Lapset matkivat aikuisia ja pyrkivät miellyttämään, aikuisten tehtävä on olla esimerkki ja opastaja, mieluiten hyvään. Näin me haluaisimme toivoa ja uskoa, mutta totta se ei ole. 

"Lapset uhrattiin aina ensimmäisenä, A sanoi, Estoniasta ei selviytynyt kuin 12-vuotias norjalaispoika, kaikki muut lapset hukkuivat, sillä laiva oli suunniteltu siten, että vain vahva, aikuinen ihminen saattoi sieltä ihmeen kaupalla pelastua, mielellään mies. Kuin koko 1990-luku. Kuin koko maailma."

Kiusaamisen keinot ovat kekseliään moninaiset. Ira ja A jätetään kutsumatta juhliin tai kutsutaan mutta perutaan viime tingassa, heidän vieressään ei haluta istua, heille huudellaan rivosti ja heitä haukutaan kaikin mahdollisin termein. Tavaroita - kengät, bussilippu, kirjat - varastetaan tai piilotetaan. Opettaja antaa huonoja numeroita ja moittii, vaikka oppilas olisi selkeästi oikeassa. Oppilaita rangaistaan asioista, joista toisia ei. Heidät pakotetaan tekemään typeriä asioita, pukeutumaan hölmösti ja laulamaan hölmöjä lauluja leirikoulun illasta toiseen, kun toiset saavat esittää komeasti. Fyysistä kiinnikäymistä. 

Kaikkea nöyryyttävää, lyttäävää, sitä, mikä kertoo: et ole kuin muut, et ole normaali. Lopulta lapsi alkaa itsekin uskoa olevansa ehkä hullu, ehkä jotenkin sairas. Eikö tuossa tilanteessa mielenterveys alkaisi horjua keneltä tahansa? Vertaa omaan työpaikkaasi.

"Se oli ensimmäisiä kertoja hänen elämässään, kun hän hajoaisi sillä sillä lailla perinpohjaisesti, A sanoi. Myöhemmin sitä tapahtui paljon pienemmästäkin paineesta, ja lopulta Henriikka ei enää kestäisi. A:han iskisi kipu ja hän haluaisi kuolla, ei itsetuhoisuutta, vaan jotta kipu lakkaisi, hän halusi pois ... koko elämästään, mutta ulospääsyä ei ollut, ellei sitten kuolema. Kuka olisi uskonut, että tuonpuoleinen löytyi niin läheltä, hänen omasta kamalasta päästään?"

Mikseivät lapset puolustaudu? Tai heidän vanhempansa? 1990-luvulla koulukuraattoritoiminta oli heikossa hapessa, osalla opettajista vanhanaikainen koulutus (mistä jopa kirjan lainaamat oppaat kertovat), vanhemmat luottavaisia siihen, että virkahenkilöt hoitavat hommansa. Ja ketä uskotaan, kun on sana sanaa vastaan? Lasta vai aikuista? Yhtä lasta vai isoa ryhmää? Aikaan kuului ajattelu, että kiusatussa itsessään on oltava jotain vikaa; syy, miksi hän on silmätikku. Uhrista tulee syyllinen. Häneltä odotetaan erilaista käytöstä, muuttumista, anteeksipyyntöä - ei kiusaajilta. Uhrin vanhemmille soitetaan koulusta, ei kiusaajien. Uhrin tulee muuttaa pois, ei kiusaajan. Olen kuullut vastaava viime vuosiltakin. Sanokaa, ettei enää menetellä näin! 

"Heidän sisäistä maailmaansa ei kukaan halunnut dramatisoida, eivätkä luokkalaiset säntäilleet lohduttamaan heitä hädän hetkellä. Tuskinpa ne siinä vaiheessa musiikkiluokkaa uskoivat heidän tuntevan edes fyysistä kipua, niin kuin Charcot'n hysteerikkojen ei uskottu tuntevan kohtaustensa aikana kipua, vaikka nämä olisivat miten itkeneet ja tärisseet tai tuijottaneet lamaantuneina. Niin kuin orjien tai eläinten ei uskottu tuntevan kipua, kun se sopi omistajien intressiin. Niin kuin autojen ja julkisten hiilivoimaloiden keksimisen aikoihin keksittiin myös, etteivät pienet lapset ja vauvat tuntisi kipua."

Kirjailija nivoo tapahtumia eri aikojen uutisiin ja tutkimustietoon, tarkoitushakuisesti, kyllä. Mutta se ei vähennä tiedon arvoa. Tietoa on olemassa niin lasten kaltoinkohtelusta kuin hyvistä käytännöistä kasvatuksessa. Ja silti, silti edelleen joku kärsii koulussa kiusaamisesta! Häpeän syvästi aikuisten puolesta. 

Kuten sanottu, kirjaa ei ole mukava lukea. Se raivostuttaa ja pelottaa, tekee mieli hyppiä kappaleita yli, sulkea vähintään toinen silmä (mikä tekee lukemisesta hankalaa). Silti lukijan tunne on vain haavekuva siitä, mitä kiusaamisen kohde saa kärsiä. Rauma on onnistunut välittämään monimutkaisen ja vaikean ilmiön kokijan tasolta väkevästi, vaikuttavasti ja kirjoittamisen taidolla, jota ihailen. Samoin kirjailijan valitsemaa näkökulmaa ja todella mittavaa taustatyötä (lähdelista lopussa). 

Kirja antaa huutia paitsi opettajille ja koululaitokselle, myös Turun kaupunkisuunnittelulle. Vanhan hävitys surettaa Iraa, kiukuttaa, aiheuttaa voimatonta raivoa. Lukijalle taas helpottavia hetkiä ovat Turun historiasta ja maantieteestä kertovat jutut, ja niitä on runsaasti. Tosin nekään eivät pääty hyvin. Kaskenmäen Apteekin talon rakentamisen ruumisarkkukertomus on hurjin. Sysimustaa huumoria? Hävitys, se on jo otsikossa. Hävitetään historia, häivytetään kurjat kokemukset. 

Kenelle: Pelkäämättömille, koulukiusaamisesta tietoa hakeville, kiusaajille ja kiusatuille, kasvattajille ja koulujen henkilökunnalle, lasten ja nuorten tilannetta parantamaan haluaville. Turusta ja sen historiasta kiinnostuneille.

Muualla: Upposin, hajosin, häpesin, sanoo Suketus Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa.

Iida Rauma: Hävitys. Tapauskertomus. Siltala 2022. Graafinen suunnittelu Tuomo Parikka.

P.S. Onnea Susanna Hast Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnosta! Hastin kirjasta tiedän aika paljon ja osan olen lukenutkin, mutta tunnustan, että traumaa tuli nyt liikaa, jotta olisin lukenut loppuun. Ruumis/huoneet on sisällöltään rajatumpi (tiettyyn kokemukseen) kuin Iida Rauman kirja, mutta yhtä tuskallista luettavaa. Se keskittyy trauman kokeneen henkilön tuntemuksiin ja ajatuksiin, tapahtuneen purkamiseen ja siitä toipumisen pyrkimyksiin. 

Mutta voiko pahoista kokemuksista ikinä täysin toipua? Onko liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus, jos se ei ole ollut sitä? Valitettavasti luulen, että on, mutta elämän voi rakentaa siitä huolimatta. Ja rohkealla käsittelyllä, kuten kirjoittamalla, kokemuksia voi purkaa ja siten vähentää sisäistä painetta, ymmärtää itseään paremmin.