Hanna Brotherus: Henkeni edestä

Yllätyin: eihän kirja ole lainkaan niin huono kuin muutama lehtikritiikki on antanut ymmärtää! Löysin paljon samastuttavaa ja tuttua pohdintaa, kirjailijan kanssa saman ikäluokan ihmisenä. Kuten tämän:

"Kaipaan omaa rauhaani, mutta jäädessäni yksin voin huonosti."

Kirja on siis muistelmaa, omasta elämästä kirjoitettua. Joku kriitikko puhui oman navan kaivelusta, mutta eikös se ole keskeinen muistelman idea? En muista, että Tove Dittlevsenin muistelmia tai Saara Turusen tuotantoa olisi kuvattu julkisesti samalla tavalla, vaikka niiden sisältö on nimenomaan sitä: miltä minusta tuntuu, mitä minä ajattelen, miten koen asiat ja ihmiset ympärilläni, miten minun pitää toimia ollakseni minä. Kuulen jo närkästyneet vastalauseet ja arvion lyttäämiset. Tajuan kyllä, ettei kyse ole siitä mitä, vaan siitä miten. 

Hanna Brotherus ei ole edellämainittujen tekijöiden tavalla kirjoittamisen ammattilainen, kuten eivät monet muutkaan muistelmiaan "kirjoittaneet". Lainausmerkit siksi, että pätevällä kustannustoimittajalla arvaan olleen niissä ison tai pienen roolin, tässä myös. Ajatuksia ja kokemuksia se ei silti huononna. Vaikka ymmärrän eron niin kirjallisen ilmaisun laatuun kuin siihen, puhutaanko pienestä ympyrästä vai jostain, jonka voi siirtää laajemmaksi kokemukseksi. 

Monessa kohtaa makustelin omia kokemuksiani, peilasin omaan napaani, ja se oli hyvä kokemus. En ole mikään oman psykologiani pohtija yleensä, painan vain menemään. Sain muistutuksen siitä, että joskus olisi hyvä pohtia oman tekemisensä syitä ja seurauksia. Samoin kuin vertailukohtaa siitä, miten joku muu voi ajatella tässä iässä, kun pesänperustamisasiat ovat jo historiaa ja vanhuus tulevaisuutta. Se kuuluisa perälauta häämöttää aivan eri tavalla tietyssä vaiheessa. 

Kuolemaa miettii paljon myös kirjoittaja. Onko tämä vaihe, kuten olen uskonut - ja uskon edelleen. Sukulaisten vanheneminen ja poismeno tuovat sen konkreettisesti eteen, samoin kehon ilmoittamat rapistumiset, joita kirjoittaja tarkkailee jopa meitä muita tarkemmin, onhan keho hänelle tanssijana työväline. Sen huippukunnon menettäminen on kova juttu, myös ammatti on vaihdettava.

Ja keho on tuottanut kirjailijalle neljä lasta. Fyysistä kokemusta ei voi ylittää, mutta myös muuten hän on lapsiinsa sitoutunut, liikaa, hän arvelee. Tanssi on urheilua, jossa kurinalaisuus on olennaista, ja nyt, kun sekä lastenhoidon että ammatin osalta sitä ei enää vaadita samoin kuin aikaisemmin, on vaikea löytää yhtä tiukkaa raamia, jota noudattaa. Eikä se tunnu hyvälle. Miksi hän tarvitsee sitä raamia? 

"Hahmotan itseäni liikaa muiden ihmisten odotusten kautta. Se on oman elämäni alisuorittamista. Nyt konkreettinen polku tuntuu kävelyttävän mieltäni vyöhykkeille, joilla olen epävarma."

Onko kyseessä opittu tapa, perityt geenit vai kasvatus ja mallit, siinä kysymys, johon vastauksen löytäminen tuottaisi keksijälle miljoonia. Kyse ei ole kehnoista kotioloista, ainakaan ulkoisesti. Olen kateellinen isän antamasta jalkahieronnasta, halauksista ja leikkimökin rakentamisesta, äidin paneutumisesta juhlan rakentamisesta arkeen ja käytännön opetuksista, kulttuurikodista, jossa tyttäristä maalasi muotokuvat itse Martta Wendelin. Ja sisaruksista ja serkuista, joiden kanssa lapsuutta elettiin. On kesämökkiä, perhejuhlia ja lasten huomiointia. Mutta jälkimmäistä ei ehkä sittenkään tarpeeksi, vai mikä saa aikaan aikuisen naisen tyhjyyden ja tyytymättömyyden tunteen? Hienohelmaisuus, yliherkkyys vai aito kokemus, meidän sodanjälkeisten sukupolvien kasvatuksen tuloksena? Se opetti, että on pärjättävä omin päin, muita vaivaamatta, oltava tarpeellinen ja tehokas. 

Luulen monen keski-ikäisen naisen, ehkä miehenkin, kamppailevan saman kysymyksen parissa. Jos en ole hyödyksi muille, olenko mitään vai olenko turha, joudanko kuolla? Mikä on vain minua, ydintäni, ja miten sen löytäisin ja sitä toteuttaisi, tuntematta huonoa omaatuntoa tai riittämättömyyttä? Hurjemmin: voisiko jopa tuntea iloa ja tyytyväisyyttä?

Kirjoittajan ydin on tanssissa ja kehossa, joihin hän on tottunut luottamaan. Aivot ovat tanssijalla pohkeissa, hän kuulee. (Minulle ne ovat sormissa, jotka käyttävät näppäimistöä, koska teen työkseni viestintää, ja se on intohimotyötä). Sydän seuraa läheisiä ihmisiä, eikä kirjoittaja edes yritä teeskennellä pärjäävänsä ilman heitä, mikä on mielestäni erittäin tervettä. Silti on kiihko ja tarve:

"Haluan löytää oman ydinlauseeni, mantrani ja numerosarjani, joka antaa syyn nousta näihin elämäni päiviin. Kaikki tuntuu samaan aikaan epävarmalta ja juuri siksi mahdolliselta."

Kirjassa on tosiaan hieman vatvontaa ja turhia lauseita, mutta sekin kuvaa mielen toimintaa. Emme ajattele bullet-kohtina tai loogisena jatkumona, vaan sinne tänne kurotellen, välillä typeriä ja itsestäänselvyyksiä miettien. Sitä ja erästä elämänvaihetta teos kuvaa hyvin. Ja herättää tunteita, kuten kritiikitkin osoittivat, hyvä merkki! Ehkä kirjailija siirtää tanssin tekemisen isomminkin kirjoittamiseen, mietin. Saattaisi olla todella kova juttu, kun selkeästi suuri ilmaisun ja esilläolon tarve, taito ja tekemisen siirtyisi koko voimallaan toiseen taidemuotoon. 

Hanna Brotheruksen aiempi teos: Aiempi kotini

Kenelle: Keski-ikäisille naisille, identiteettiään etsiville, toisten elämään kurkisteleville, vertaistukea hakeville. 

Muualla: Kirjakimara viihtyi pohdintojen äärellä ja löysi niistä tunnistettavaa, lohtuakin.

Hanna Brotherus: Henkeni edestä. WSOY 2022. Valokuvat Nico Backström, päällys Martti Ruokonen.