Ensimmäinen osa keskittyi isään, tällä kertaa pääosassa on perheen äiti. Hän kärsii MS-taudista ja monesta muusta vaivasta, kuten nyt leskenä miehettömyydestä. Siitä aiheutuu sossun kanssa ongelmia, sillä äidin kykyä huoltaa ja hoitaa neljää lastaan aletaan epäillä. Vähintäänkin syystä.
Kertoja on esikoislastaan syntyväksi odottava nuori mies, tarinan aikaan pieni poika, jolla on vielä pienempi pikkuveli ja kaksi vanhempaa sisarta. Lapset eivät ole ns. normaalia perhettä nähneetkään, joten he ovat oppineet omatoimisiksi ja etsineet kukin omat selviytymiskeinonsa kotiympäristössä, jossa ruokaa ei ole kovin usein tarjolla, alituinen rahanpuute riesana ja mielikuvitus, kuten koko elämä rajoittamaton.
Äiti on pyörätuolipotilas, jota lapset hoitavat wc-käynneistä harrastusapuun asti, ja rakastavat tätä niin hyvin kuin pystyvät. Kun äiti haluaa kirjoittaa, hänelle hommataan kirjoituskone, ja kun hän haluaa kirjoittaa kylvyssä, hänen sähkökirjoituskoneelleen rakennetaan lautapöytä ammeen ylle (kuulostaa hengenvaaralliselta, ja onkin sitä).
"Lopulta vanhempi sisko tuli koulusta. Huomattuaan että äiti oli tuskin tajuissaan, hän antoi meille kunnon palautehöykytyksen. Piti soittaa joku aikuinen yöksi, jotta äiti ei saa heitteillejättösyytöstä, mikäli hänet pantaisiin letkuihin. Piti käydä ruokaa kaappeihin, jotta köyhyys ei paljastu. Ja piti siirtää pikkuveljen neuvola-aikaa."
Äiti on nyt kuitenkin vietävä lääkäriin.
"Joku kylpytakkiakka tuli käytävään korviaan pidellen, luuli kai että Neuvostoliitto on viimeinkin hyökännyt. Hän hipsi tohvelit jalassa ulko-ovelle ja roskakatokselle ja pöntön takaa kurkki, miten kaksi alakouluikäistä tyttöä työnsi äitiään mutavellissä kohti keskussairaalaa, perässään pulkkaa vetävä kuusivuotias ja pulkassa nelivuotias taapero - tuli taas juoruttavaa!"
Tuossa kuvassa tiivistyy jotain olennaista. On hämmästyttävää ja kummallista, että lapset selvisivät edes jotenkuten, käytännössä keskenään. Fiksuja he ovat, huomataan. Äidin uusi poikaystävä Markku ei ole juuri avuksi, lähinnä päinvastoin. Viranomaisapu vaikuttaa lapsen silmiin yhtä mielettömältä kuin perheen normielämä. Mutta lopulta lapset laitetaan perhekotiin. Äitiä ei voi enää auttaa.
Upeasti kirjoitettu kirja, joka törmäyttää hulluuden, lapsuuden viattomuuden ja järjestäytyneen maailman yhdeksi ällistyttäväksi todellisuudeksi. Jossa on paljon huumoria, jolle tuskin uskaltaa itkemättä nauraa. Samaan tapaan kuin palvomani Karin Smirnoffin trilogiassa, mutta vedän kotiinpäin ja pidän kotimaista vaihtoehtoa vielä parempana. Se esittää enemmän arkea ja samastuttavuutta, ja autofiktiona siinä on paljon totta; ehkä kaikki ei ole, ehkä kaikki on, mutta lukijalle sillä ei ole juuri väliä. Kokonaisuus on hengästyttävä ja menee tunteisiin. Sarjasta kasvaa trilogia, kunhan kolmas osa ilmestyy.
Kenelle: Perhetarinoita ahmiville, lapsuuden merkitystä pohtiville, sairauksien tuomia ongelmia perheessä miettiville, vaikuttavan teoksen etsijälle, muistelmien kuluttajille.
Muualla: Hullut ihanat linnut voisi olla ankeaa sosiaalipornoa, mutta Tola panee mustalla huumorilla lukijan nauramaan, vaikka itkuunkin on kosolti aineksia, sanoo Jorma Melleri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti