Elävää kuvaa

maanantai 31. heinäkuuta 2023

Jung Chang: Villijoutsenet. Kolmen kiinattaren tarina. Klassikkohaaste 17.


"Perheeni jäsenet ja julkisuuden henkilöt esiintyvät kirjassa omilla nimillään. Muiden henkilöiden nimet on muutettu."

Kirjailija syntyi vuonna 1952, kolme vuotta Kiinan Kansantasavallan perustamisen jälkeen. Edeltävät vuosikymmenet Kiinassa olivat mullistavia. Keisari syöstiin vallasta, Japani valloitti maata, nälänhätä ja sodat tappoivat kansaa, Kiinan kansanpuolue Guomindang ja kommunistit valtasivat alaa välillä yhdessä, välillä sotien toisiaan vastaan.

Jos ei ollut kiinalaisilla aiemmin helppoa - esimerkiksi kirjoittajan isoäiti, ensimmäinen kerrotuista kolmesta kiinattaresta, oli kenraalin jalkavaimo, jonka jalat oli tavan mukaan typistetty - ei jatkokaan kohdellut kansalaisia hyvin. Kirja keskittyy Maon ajan kuvaukseen, jonka kirjailija itse koki. Mao pyrki ja pääsi jumalalliseen asemaan yksinvaltiaana. Pahamaineinen  kulttuurivallankumous 1960-luvulla iski perheeseen lujaa. Koska perheen äiti, toinen kertomuksen kiinattarista, ja isä olivat korkeita virkamiehiä, lapsi sai huolenpitoa ja tottui aineelliseen hyvinvointiin sekä koulutuksen ja sivistyksen läsnäoloon. Ja vanhempien jatkuvaan työntekoon, vaikka perheen kustannuksella.

"Lapsena käsitykseni länsimaista oli se, että niissä vallitsivat pelkästään köyhyys ja kurjuus niin kuin kodittoman pienen tulitikkutytön elämässä Hans Christian Andersenin sadussa. Ollessani viikot lastentarhassa, jolloin en halunnut syödä lautastani loppuun, opettaja sanoi: - Ajattele kaikkia kapitalistisen maailmaan nälkää näkeviä lapsia!" 

Mutta kun kommunistinen fanaattisuus alkoi, alkoivat väkivaltaisuudet. Yritykset kansallistettiin, hallinto uudistettiin. Maatalous romahti, mutta nälkää ei valtion tasolla tunnustettu. Ihmisiä vangittiin, kidutettiin ja teloitettiin mielivaltaisesti. Koteihin tunkeuduttiin, irtaimisto hävitettiin, kirjat poltettiin. Vuosituhantista kulttuuriperintöä, taidetta ja arkkitehtuuria, tuhottiin surutta. Mao antoi kansalle luvan ilmiantaa toisiaan vapaasti aatteen vastaisesta toiminnasta tai sen epäilystä. Kateus, kosto tai silkka ilkeys riittivät syöksemään naapurin tuhoon. Synkän ihmiskuvaan omaavaa lukijaa elävät kuvaukset lähihistoriasta eivät rohkaise: olemme lajina pahimpia petoja.

Lapset aivopestiin vauvasta lähtien. Etuoikeutetut ryhmät vaihtelivat: eilen hyväksytty saattoi huomenna kuulua alimpaan luokkaan. Kukaan ei voinut olla varma asemastaan, ja kaikkeen riitti valvojia ja sääntöjä, joiden mukaan oli mahdotonta elää niiden jatkuvasti muuttuessa. Nimitys "luokkaviholliseksi" saattoi johtaa henkilön, perheen ja suvun hävitykseen. Käskytykset olivat absurdeja ylistystansseineen ja arkipäivän näytelmineen.

"Ne jotka eivät mukautuneet muiden mielikuvituksellisiin väitteisiin alkoivat epäillä ja moittia itseään. Maon kaltaisessa diktatuurissa, jossa tietoa pantattiin ja keksittiin, tavallisten kansalaisten oli hyvin vaikea luottaa omaan kokemukseensa tai tietoonsa, ja kaiken lisäksi heitä vastassa oli nyt koko kansan hyökyvä intomieli, joka uhkasi tukahduttaa yksilöllisen kylmäpäisyyden. Oli helppoa olla välittämättä todellisuudesta ja panna vain yksinkertaisesti uskonsa Maoon. Helpointa oli antautua mukaan kiihkoon. Pysähtyminen ajattelemaan ja olemaan varovainen merkitsi vaikeuksia."

Musta selitettiin valkoiseksi, mutta ihmiset yrittivät vain pysytellä hengissä. Osa onnistui. Kiinan mittakaavassa tietysti jo osa on valtavasti. Määrät huimaavat, kun puhutaan vaikkapa nuorison koulutuksesta. Kun valtio lupasi kustantaa teinien matkailun katsomaan Maon esiintymistä, kymmenet miljoonat nuoret liikkuivat - eikä se ollut vain hauska kokemus, ainakaan kirjoittajalle.

Kirjailija oli jo toisella kymmenellä hulluuden alkaessa, joten vaikka hän oli täysin ja sydämestään mukana palvonnassa, epäilys alkoi jossain vaiheessa itää. Onko kärsimys tosiaan tarpeen ja haluaako Mao oikeasti kansansa hyvinvointia? Perheen isä ja äiti tekivät kaikkensa ollakseen hyviä kansalaisia ja vanhempia, mutta etenkin isän vetäytyvyyttä on vaikea ymmärtää. Hän lienee uskonut toimivansa kaikkien parhaaksi. Perhe tunsi lähentyvänsä toisiaan vasta myöhemmin.

"Äiti istui vuoteen laidalla ja isä korituolissa häntä vastapäätä. Isä sanoi tietävänsä nyt, mistä kulttuurivallankumouksessa todella oli kysymys, ja sen toteaminen oli murskannut koko hänen maailmansa. Hän näki selvästi, ettei sillä ollut mitään tekemistä demokratisoinnin kanssa tai sen kanssa, että tavallisille ihmisille olisi annettu lisää sananvaltaa. Se oli verinen puhdistus, jonka tarkoituksena oli lisätä Maon henkilökohtaista valtaa."

Teos kuvaa upeasti, rankasti ja konkreettisesti kiinalaista yhteiskuntaa noin kolmen sukupolven ajalta aina 1970-luvun lopulle, jolloin kirjoittaja pääsi muuttamaan Isoon-Britanniaan, monen onnekkaan sattuman ja perheen, etenkin äidin, kovan työn ansiosta. Minulle se tarjosi paljon tietoa siitä, millaisia kauheuksia tavalliset kiinalaiset joutuivat Maon aikana kokemaan. 

Myös kirjoittajan, kolmannen kiinattaren, henkilökohtainen tarina on koskettava ja kauhea, mutta hän kuuluu onnekkaisiin. Kirjan voi lukea tytön kasvukertomuksena: saamme kuulla lapsuuden arjesta, koulunkäynnistä, ystävistä ja sukulaisista, leikeistä ja ihastuksista, päiväjärjestyksestä, ruokailuista, teini-iän ongelmista ja innosta; tavallisista tapahtumista, jotka eivät ole suomalaiselle tavallisia pinnaltaan, mutta ymmärrettäviä ihmisen tasolla. Mutta hänkin joutui tekemään töitä henkensä kaupalla myöhemmin. Siirto maaseudulle, sähköasentajaksi opettelu, tehdastyöläisyys - yliopistot, joista johonkin tyttö olisi normaalisti suunnannut, oli luonnollisesti suljettu luokkavihan vuoksi. 

Ehkä kirja hieman kasvatti ymmärrystä autoritääristen maiden kansalaisia kohtaan. He eivät koskaan ole kokeneet demokratiaa tai saaneet hankituksi tietoa ja koulutusta paremman vaihtoehdon hakemiseksi, vaan ovat siirtyneet tsaarien ja keisareiden ajasta suoraan toisenlaiseen, mutta yhtä tiukkaan määräysvaltaan. Yksilöä vahditaan tarkasti, mutta ihmisten hyvinvointi saati sen kasvattaminen vaikuttaa tuntemattomalta sen rinnalla, että johto saa pitää asemansa ja etuutensa ja valtio maineensa. Kuulostaa tutulta tänäänkin. Ravistava teksti ankarine elämineen vetää hiljaiseksi. Tämä on ollut totta, eikä pitkäkään aika sitten. Ymmärtääkseni kirja on edelleen kielletty Kiinassa. 

Kenelle: Historiaa hakeville, yhteiskunnallisista aiheista kiinnostuneille, tätä päivää ymmärtämään haluaville, Kiina-tietouttaan kasvattaville, elämäkertojen ystäville. 

Muualla: Anneli sanoo kirjan olevan pitkä ja hyinen tarina kiinalaisesta kommunistisesta avioliitosta ja perhe-elämästä tai oikeammin sen puuttumisesta. Tyhjentymätön teos, hän toteaa omassa pitkässä analyysissaan.

Jung Chang: Villijoutsenet. Kolmen kiinattaren tarina. (Wild Swans. Three daughters of China.) Otava 1992. Suomennos Kaarina Turtia.


Kansikuva napattu Finlandia-kirjan sivustolta, josta kirjaa on saatavissa.

17. klassikkohaastetta vetää Oksan hyllyltä -blogi, josta voit lukea koonnin tämänkertaisista klassikkopostauksista. Logo: Niina Tolonen, Yöpöydän kirjat -blogi.




14 kommenttia:

  1. En ole lukenut tätä, mutta kirja olisi ajatuksia herättävää luettavaa. Ettemme vain olisi menossa kohti samanlaista maailmaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvältä ei nyt näytä maailmantilanteen kanssa, mullistusaikaa elämme mekin. Toivottavasti joku vielä joskus pystyy kirjoittamaan kirjan tästäkin aikakaudesta. Villijoutsenia oli moni minulle suositellut vuosien mittaan, ja vihdoin sain tartuttua siihen, enkä todellakaan kadu.

      Poista
  2. Tällaisten kirjojen toivoisi vaikuttavan niin, että historiasta opittaisiin. Vaan eipä taida niin olla, kun itään katselee, muuallekin. Terkuin Tuijata

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eivät taida diktaattorit moisia kirjoja lukaista, ja kansa ei osaa eikä edes saa kirjaa käsiinsä noissa maissa, joissa tämä tieto olisi kipeimmin tarpeen.

      Poista
  3. Hurjan ja tärkeän kuuloinen kirja! En ole tätä itse vielä lukenut, sillä historialliset romaanit eivät oikein ole minun juttuni, edes lähihistoriaa käsittelevät. Tämä kuitenkin vaikuttaa sellaiselta sukellukselta kiinalaiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan, että voisi olla paikallaan lukea jo aivan yleissivistyksen vuoksi. Kiitokset sinulle haasteeseen osallistumisesta! <3 t. Marika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yleistietoa laajentaa hurjasti tämä. Kiitos parhaan lukuhaasteen vetäjälle!

      Poista
  4. Muistan että rakastin tätä kirjaa silloin kun sen ilmestyttyään luin, siksi että se teki minuun niin ison vaikutuksen. Samalla juuri Villijoutsenet sai minut lukemaan muutakin saatavilla ollutta Kiinasta ja vähän muistakin kulttuureista, mutta aivan erityisesti Kiinasta.
    Jos tämä tekee vaikutuksen vielä 2020-luvulla, voit vain kuvitella miten kirjan on kokenut 30 vuotta sitten, kun on ollut itse ~25 v, eikä ole ollut vielä esimerkiksi nettiä, joka olisi avartanut maailmankuvaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisinpa ollut yhtä fiksu aikoinani ja lukenut opuksen heti. Taisi romantiikka kiinnostella enemmän. No, parempi myöhään kuin ei silloinkaan, sisältö pätee.

      Poista
  5. Vastaukset
    1. Ja tiesin siitä aiemmin hävettävän ylimalkaisesti. Ajan itse eläneen kertomana asiat konkretisoituvat.

      Poista
  6. En ole aivan varma, olenko tämän joskus muinoin lukenut. Luulen että olen, ja muistelen romaanin herättäneen vahvoja tunteita. Mutta koska muistikuvat ovat niin hataria, voisin ottaa tämän uudelleen luettavaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on aito klassikko: ei vanhene eikä tyhjene kertalukemisella.

      Poista