Kirjahajantoja

Muutama hajanainen havainto, hajanto, luetuista kirjoista muistiksi. 

Harry Salmenniemen novellit ovat kauniita, tarkkoja ja yllättäviä, siksi oli luettava myös miehen ensimmäinen romaanimuotoinen teksti. Myös siinä on mainiota oivaltavuutta ja arkisten havaintojen kuvailua uudesta kulmasta. Vähemmän luovan työn tuskailua kuin luulin, mikä on hyvä.

Pystyn samastumaan moneen ajatukseen, kuten siihen, että "Minulla on liikaa ajatuksia." Myös seuraava puhutteli minua:

"Lattialla maatessani alan yhtäkkiä sääliä kaikkia, jotka kokevat elämää, sillä elämä on masentavaa. Se on onnettomuus. Värikäs ja tapahtumarikas elämä on kaikkein suurin onnettomuus. Kokemukset ovat rasittavia. Matkustelu, uudet ihmiset, juhlat, sukkahousut, drinkit - pohjimmiltaan masentavia. Vasta lattialla olen ymmärtänyt todellisen logiikan: mitä enemmän kokemuksia, sitä masentuneempi ihmisiä. Mitä enemmän matkustelua ja kumppaneita, sitä lasittuneempi katse. Mitä enemmän harrastuksia, sitä pahemmat uniongelmat."

Ironista, totta kai. Huokaan hivenen kyllästyneenä, mutta uskon, että takakannessa parodiseksi autofiktioksi kuvattu teksti on itse asiassa totta, kuten autofiktiot aina käsittääkseni ovat; enemmän autoa, vähemmän fiktiota. Eli siis suurin piirtein tosissaan ollaan. Kuin autofiktio-käsitteen taakse voisi mennä piiloon todellisuudelta. Ei voi, eikä parodiankaan. Ilman näitä suojakääreitäkin tekstiä on hyvä lukea, jos erään miehen mietteet kauppakeskuksista, ihmisistä, kovien arvojen politiikasta, kirjallisuudesta tai perheestä kiinnostavat. Minua kiinnostivat. 

Harry Salmenniemi: Varjotajunta. Siltala 2023. Graafinen suunnittelu Mikko Branders, kansikuvat Mikko Rikala.

Toinen teos, jonka idean lukija joutuu itselleen selittämään ironian takaa, on Patricia Lockwoodin Kukaan ei puhu tästä. Ajattelen näin: se kuvaa vääristynyttä, ruudun takaa elettyä maailmaa, jossa elämme, eli somea ja siitä riippuvaisia. Somen häilyvyys, järjettömät mutta pakottavat klikkiyhteydet ja ihmisen pakottava tarve seurata niitä tulevat selviksi, Jukka Viikilän Taivaallisen vastaanoton tapaan, mutta sata kertaa hullummin. Kunnes tämä kaikki törmäytetään todelliseen elämäntapahtumaan, jota ei voi virtuaalisesti paeta. 

Kirja heille (meille), joille some on liian kiinnostava ja niille, jotka haluavat ilmiötä ymmärtää. 

Patricia Lockwood: Kukaan ei puhu tästä. (No One Is Talking About This). Tammen Keltainen kirjasto 2022. Suomennos Einari Aaltonen.

Jatkumoksi kirjalle Kukaan ei puhu tästä sopii otsikko Siitä ei voi kertoa. Aihe on päinvastainen: siinä missä Lockwoodissa ollaan virtuaalimaailmassa, Pihlajamäen todellisuus on karu ja väkivaltainen. Sota Euroopassa, naiset vankileirillä, tiedätte mitä varten. Taustalla on Kroatian sota, arvelen.

Nuori Mirjana oli vankina äitinsä ja muiden naisten kanssa. Heitä ei kohdeltu hellästi. Nyt Mirjana todistaa sotaoikeudenkäynnissä tapahtumia, sitä, mitä hänelle ja muille on tehty. Olen kyyninen: olisiko moinen oikeudenkäynti nykyisin edes mahdollinen? Haagissa vielä käsiteltiin Kroatian sodan tapahtumia, mutta ajat ovat erilaiset. Olen silti toiveikas: kun Ukrainan sota on ohi, toivottavasti edes yritetään etsiä syyllisiä kärsimykseen ja väärinkäyttöön. Kirja on julkaistu 2003. Nuoren tytön tarina koskettaa ja tuntuu ajattomalta. Suosituksena sodan oikeutusta ja seurauksia miettiville.

Tiina Pihlajamäki: Siitä ei voi kertoa. Atena 2003. 

Urheilua seuraan mieheni ja lapsenlapseni myötä pakosta ja miellyttämisen halusta, ilman omaa kipinää. Petri Tammiselle se puolestaan on iso osa elämää, minkä varassa voi kirjoittaa vaikka elämäkerran. Ja hyvä niin: halusin lukea kirjan aiheesta huolimatta, sillä ihailen pelkistyksiä ja lakonista huumoria, ja yritän oppia tiivistyneistä lauseista ja ajatelmista, joita Tammiselta olen tottunut saamaan.

Oivallan, ettei urheiluhulluus ole vain fyysistä suorittamista, omaa tai toisten. Oikeastaan enemmän muuta: Yhteisöllisyyttä, ystävyyttä. Onnistumisen ja pettymyksen tunteita, niiden purkua. Vuosikymmenien mittaisia muistoja, oman maantieteen paaluttamista. Kiinteä osa ihmiseksi kasvua ja olemista. Muun muassa. Hienosti Tamminen kuvaa myös sen, että perhe ja sen rakastaminen on silti tärkeintä. Prioriteetit ovat kohdallaan, ja mietin: jos rakkaus ja intohimo ovat ihmisessä olemassa, vahvistuvatko ne kohteesta riippumatta, kun jokin osa-alue ne sytyttää? Voiko urheilurakkaus olla väylä perherakkauteen, tai toisinpäin? 

Sain mitä hain, ja pikkuisen riemastuttavaa lisää. 

Petri Tamminen: Urheilijaelämäkerta. Otava 2023. Kannen suunnittelu Piia Aho.

Emma Clinen esikoinen Tytöt kertoi joukkoon kuulumisen tarpeesta ja armottomasta ulkopuolisuudesta - vähän muuten kuin kotimainen Petra Forstén kirjoitti kirjassaan Kadonneet tytöt; en niin vaikuttunut siinä käytetystä kielestä, mutta aihe ja idea ovat kiinnostavat ja loppukohtaus hienoimpia ikinä! - ja samalla aiheella Cline jatkaa toisinkoisessaan. 

Alex haahuilee. Nuori nainen ajelehtii tilanteesta toiseen, paikasta toiseen, henkilöstä toiseen kuin kevyesti tuulen mukana lentävä pölypallo. Symboliikkaa ajan ihmiskuvauksessa on liiankin kanssa: elämänhallinnan puute, päämäärättömyys, kontaktien solmimisen vaikeus, realistisen minäkuvan puuttuminen ja vaikka mitä voi ajatteleva lukija löytää. 

Yhden idean juttu paisuu liikaakin, pitkä novelli olisi riittänyt. Vaikuttavan häiritsevä se silti on. Tarina jättää epämukavan olon, tarkoituksella. Clinen Tytöt on muuten Moskovan kiellettyjen kirjojen listalla, jonne sujahtanee tämäkin.

Emma Cline: Vieras. Otava 2023. Suomennos Christina Sandu.