Lukemisen aloitettuani taas arvelin, etten löydä tarttumapintaa kirjailijan maailmoja syleilevästä elämänkatsomuksesta. Minulla ei ole kansainvälistä ystäväpiiriä, olen matkustellut lähinnä vain turistina Euroopassa, en ole maailmanparantaja tai taiteilijan laajan näkemyksen omaava, intomielinen taistelija vääryyksiä vastaan, yhteiskunnan oloja korjaamaan pyrkivä aktiivikansalainen, tunteiden ehdoilla elävä suuri persoona, kuten kirjoittaja. Luen kuitenkin.
Miten unohdin sen, kuinka Elina Hirvosen kirjat vaikuttavat! Hänellä on aina ollut taito pistää teksteillään kipeästi lukijan arkoihin kohtiin, eikä se ole mihinkään kadonnut, vaikka esitystapa on nyt erilainen kuin aiemmissa romaaneissa. Vähemmän fiktiota, enemmän muistoja ja ajattelua. Joista löytyy myös yllättävästi samastumisen mahdollisuuksiakin, ainakin paljon tunteiden sanoitusta ja katsantoa laajentavia kulmia.
"Olin kertonut yleisölle kirjoittavani romaania, jonka kaunokirjallinen maailma rakentuu oikeiden ihmisten kanssa käytyjen keskustelujen pohjalle. Sanoin, että asetelma hirvittää minua syistä, jotka eivät liity taiteeseen vaan ihmisten välisiin suhteisiin. Kerroin, että ajattelen myös kertomisen etiikan lähtevän sieltä. Eettiset kysymykset on yritettävä ratkoa niin, että ihmisten kanssa on hyvä olla samassa huoneessa myös teoksen julkaisun jälkeen."
Kirjailija kertoo matkoistaan ja eri maissa tapaamistaan ihmisistä, heidän tarinoistaan. Sambiassa, Irakissa, Afganistanissa, josta hänen ystävänsä pelastui viime hetkellä. Kokemuksistaan Suomessa eri-ikäisenä, yhteydenpidosta ystäviin koronasulkuaikana ja muulloinkin. Ja tietysti perhe, mies ja lapset kuuluvat mukaan, kun aihe on mikä on, kulkevat luontevasti mukana kaikessa.
Yllättävästi kirja alkaa masennuksella. Se on ainakin tuttua. "Myös minä tiedän, miten sanat pakenevat suurimpia suruja." Kriisi - vaikeiden maailmantilanteiden esiin työntämä? - sysää kokoamaan kirjan, jossa kirjailija etsii ja todistaa hyvän olemassaoloa, ilon mahdollisuutta, huolimatta peloistaan ja aamuista, jolloin ei jaksa nousta.
"Kerron, että nautin yksinäisyydestä mutta uskallan olla yksin ainoastaan ihmisten lähellä. Muiden, tuntemattomienkin ihmisten läsnäolo antaa rajat mielelleni, niin että vältyn vajoamasta syvyyksiin, joista ei ole paluuta."
Siitä rakkaudesta ja rakkaudellisuudesta, mitä ihmiset voivat halutessaan luoda ja rakentaa. Vaikka maailma tuntuu olevan mieletön ja suru läsnä. Kipeitä asioita toisensa perään. Julmuudet, sodat, koteloinut kipu, jota pakolainen tuntee ikävöidessään kotia, jota ei enää ole. Entä mustan verhon taakse jääneet, kuten Afganistanin naiset ja tytöt? Olemme jo alkaneet unohtaa, sanoo kirjailija. Ja taas pistää.
"Katseen kääntäminen pois muiden kärsimyksestä on yksi julmimpia asioita, joita ihminen joutuu tekemään. Uskon, että muiden elollisten olentojen kärsimyksen sivuuttaminen vaikuttaa meihin riippumatta siitä, onko kyse niistä, jotka miellämme omiksemme, vai niistä, jotka miellämme 'muiksi'."
Aika-, sää- ja kulkumerkinnät lukujen alussa paaluttavat teemoja, lokikirja siis. Tosin ei kovin lujasti, sisällöstä jää hieman hyppelehtivä vaikutelma. Kuulen mielessäni kirjailijan äänen: innostuneen, nopean, hengästyneen puheen hänelle tärkeistä aiheista. Kuin hän ei millään ehtisi kertoa kaikkea, mitä haluaisi. Aidosta purkamisen, sanomisen ja kertomisen halusta on kyse. Se on hyvä lähtökohta tunnustetun kirjoitustaidon lisäksi, joka vie tekstiä ripeästi eteenpäin.
"- Miten matka liittyy masennukseen? T kysyy. Kerron olevani onnellisimmillani silloin, kun istun liikkuvassa välineessä matkalla paikkaan, jossa voi tapahtua mitä tahansa."
Kirja antaa lukijalleen tunteita ja ajatuksia laidasta laitaan. Ei söpöstelypuhetta, vaikka miksei sitä saisi olla, mietin. Lienen sukupolvea, joka on tottunut vaitioloon tunteista, ja jos jotain on sanottu - yleensä negatiivista - se on sanottu kovaa ja töksäyttäen. Olen iloinen, että nuoremmat osaavat sanoituksen taidon myös myönteisille ja välittäville tunteille; näen selkeän muutoksen lähipiirissäkin, jossa jopa teinipojat voivat kertoa rakastavansa ja tytöt ja naiset kulkea käsi kädessä ilman muuta tarkoitusta kuin lähellä olo ja välittäminen. Ehkä kirja opettaa lukijoita, ainakin se pyrkii rohkaisemaan näkemään iloa ja olemaan tyytymättä pahaan. Kirja tuo monta myös lukuvinkkiä.
"Ajattelen, että lukeminen on vastarintaa. Vaikka kirjailija ei enää kirjoittaisi mitään, vaikka häneltä vietäisiin kaikki muu, kukaan ei voi viedä sanoja, jotka hän on kirjoittanut jo. Hänen maansa vallanneet miehet, jotka kivittävät kovaan ääneen puhuvat naiset ja pahoinpitelevät tai teloittavat ne, jotka kielloista huolimatta menevät kouluun tai töihin, eivät voi estää kirjailijan sanoja soimasta eri puolilla maailmaa. Jos hän ei enää voi kirjoittaa, meidän muiden tehtävä on lukea ja muistaa se, mikä säilyy silloin, kun häntä ei enää ole."
Mielenkiinnolla odotan kirjaan jatkoa: kiinnostavia tarinoita ja kokemuksia kirjailijalla riittää. Sarjana kokonaisuus mahdollisesti hahmottuu ja asemoi itsensä vankemmin.
Kenelle: Maailmankansalaisille, epätasa-arvoisuutta vihaaville, sanoja etsiville, ajatteluaan laajentaville, aitoudesta vaikuttuville.
Muualla: Tuijata sanoo kirjoittajan pohtivan etiikkaa monelta kannalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti