Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta

Eletään 1800-luvun lopun Suomessa, Mikkelissä. Ulrika Vuorinen on täynnä tarmoa ja toiveikkuutta: hänen miehensä Antti saa ylennyksen kunnankirjurista kaupungin kassanhoitajaksi ja poika Väinö opiskelemassa peräti ylioppilaaksi - hyvin ovat lukkarintyttären asiat lutviutuneet, vaikka suuri suru tyttären menetyksestä painaa mieltä. Nyt on aika kuitenkin katsoa tulevaan ja kohentaa niin talon pihaa kuin salin kalustusta, ja omakin vaatekaappi kaipaa täydennystä. On noustu piireihin! 

Toiveet saavat julman lopun, kun Antti yllättäen menehtyy. Ulrikan on hankittava työpaikka, sillä Antilta jää vain velkoja. Koti menee alta, samoin sosiaalinen asema, ja lapsuudenystävä Ottilia pääsee jälleen niskan päälle naisten keskinäisessä, ikuisessa kilpailussa. Ottilia vinkkaa avoinna olevasta paikasta vaivaistalon johtajattarena Hämeessä. Virkanaiseksi on Ulrikan ryhdyttävä!

"- Otat kai paikan vastaan? Ulrika huomasi, että Ottilian ääni oli innostuksesta heleä, ikään kuin Kalanderien salissa, palmun katveessa, olisi visertänyt kaukaisten maiden lintu. - En ole vielä vastannut kirjeeeen, hän sanoi. - Eihän sinulla ole vaihtoehtoa, jos mielit kouluttaa poikasi, Ottilia jatkoi - Ja miksi jäisitkään tänne, ei täällä ole sinulle enää mitään."

Niin muuttaa Ulrika Hämeeseen ja ryhtyy kohentamaan tällä kertaa kehnokuntoista vaivaistaloa ja sen asukkaita siistiin ja siedettävään kuosiin, kaikista järkytyksistä huolimatta. Vaivaishoitohallituksen esimies Laurittula ottaa hänet lämpimästi vastaan ja huomaakin pian, että Ulrika on nainen paikallaan. Vai onko sittenkään?

"Kesään saakka oli jaksettava, niin Ulrika oli aamulla luvannut itselleen. Vaan entä jos siitä ei tulisikaan mitään. Sängyssä kyyneleet kastelivat tyynyt ja tekivät Ulrikan silmistä tikkuiset ja kuumat."

Ulrika on kopea ja halveksii hoitolaisia, vaikka pieni sääli värähtää joskus mielen pohjalla hänen katsellessaan Lyytiä, joka ei tiedä, kuka mies hänet raskaaksi laittoi; Hovi-Taavaa, joka kuvittelee tuntevansa kuninkaallisia; vanhaa Serafiaa; karkeaa Norrbergia ja muita. Itsepähän olivat elämänsä valinneet, roskajoukkoa! Halveksunnasta hän saa voimaa ja vallantuntoa.

Kun uusi renkivouti - vihdoin - taloon saadaan, pitää Ulrika huolen, että mies ymmärtää johtajattaren aseman ja seurapiirit, joista hän on tullut. Ja sen, että hänen sanansa on ylin. Opettajatar Sainio pyrkii ystävystymään virkanaismerkeissä, mutta Ulrikaa ei kiinnosta. Vouti Murtomäelle hän sentään tulee kertoneeksi jotain itsestään, kuten omanneensa sukulaisia seudulla, vaikkei heitä ole tuntenutkaan. 

Väinön päiväkirja toimii pehmentävänä elementtinä: poika viettää nuoren miehen opiskelijaelämää, haaveilee kirjoittajan töistä ja on huolissaan koville joutuneesta äidistään, josta lupaa pitää huolen heti, kun pääsee töihin. Enemmän poikaa taitaa kuitenkin askarruttaa eräs Aino. Ja isän henkinen perintö, tuon petturin, joka jätti perheen pulaan. Mahtaako poikakaan pystyä parempaan, hän pohtii synkkänä. 

Sekä Ulrika että Väinö joutuvat oppimaan itsestään uusia puolia. Ulrika ei ole miellyttävä ihminen, miettii lukija, mutta jotenkin silti ihailen: hänessä on energiaa ja voimaa enemmän kuin hän itsekään aavistaa, eikä hän epäröi asettaessaan asioita tärkeysjärjestykseen. Eri asia on se, onko hän onnellinen. Mutta kuten hän itsekin oivaltaa, aina ei ihminen voi itse tilannettaan valita. 

Sujuva, helppolukuinen historiallinen romaani itsetuntemuksesta, myötätunnosta ja ajankuvasta naisten tilanteista eri sosiaaliryhmissä reilut sata vuotta sitten.  

Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta. Siltala 2024. Kannen suunnittelu Laura Noponen.