"Tiedämme, että lapsia kuolee. Ymmärrämme, miksi niin käy, miten he kuolevat, mutta emme tee riittävästi estääksemme sitä."
Lunabba on tehnyt Malmössä pitkään nuorisotyötä ja tietää, mistä puhuu. Hänen tosikertomuksensa on karun kauhistuttava, ei kiihkoileva, muttei tunteetonkaan. Se kuvailee kirkkaan osuvasti syitä, miksi yhteiskunta on niin polarisoitunut ja miksi köyhyyden ja väkivallan kierrettä on lähes mahdoton katkaista. Ymmärsin ensimmäistä kertaa asiaa syvemmin, vaikka olen lukenut monta teosta aiheesta, kuten Diamand Salihun Kunnes kaikki kuolevat.
Rasismi on syvälle yhteiskuntaan juurtunutta kirjan mukaan. On kauhistuttavaa lukea, miten kehnosti maahanmuuttajia tai heidän lapsiaan kohdellaan, miten halveksivasti heille puhutaan. Jos aikuiset antavat tylyn et kuulu tänne -viestin, miten lapsi voi oppia osallisuutta tai kokea turvallisuutta? Jos kaverit ja jengi ovat ainoa turva ja henkinen (tai fyysinen) koti? Lunabba puhuu näistä lapsista "haavoittuneina".
"Aikuisilla on valta paiskata lapset häpeän ja yksinäisyyden helvettiin ja lapset tietävät sen. Se ei koske pelkästään haavoittuneita lapsia, mutta hyvissä oloissa kasvavat lapset voivat jossain määrin aavistaa, että alistaminen ja vereslihalla oleminen on väliaikaista ja että he aikanaan saavat aikuisten tapaan saman aseman ja saman vallan, kun taas haavoittuneiden nuorten alistuminen on eksistentiaalista. Se on osa heidän olemustaan. Se ei lopu koskaan."
Kirjassa Nicolas ottaa suojiinsa varhaisteini-ikäisen Elijahin: oman lapsuutensa ja työnsä kautta hän ymmärtää pojan surkean tilanteen ja kokee vahvaa auttamisen tarvetta, mutta ei haluaisi sitoutua. Hän ei ole sitoutuva ihminen, omien syrjäytymiskokemuksiensa seurauksena.
"Reagoin heti jos näin pienenkin merkin siitä, että tarvitsit minua enemmän. Ilmaisin selvästi sanoin ja teoin: tähän mutta ei lähemmäs. Sen piti olla yksinkertaista."
Voisiko Ruotsi olla myös maahanmuuttajien maa, hän pohtii. Se vaatisi suuren muutoksen, kun asiaa katsoo hänen näkökulmastaan. Lapset ovat herkkiä havaitsemaan sosiaaliset koodit, jotka määrittelevät ihmisen arvon. Ja koodit ja luokittelu opitaan jo pieninä. Siinä aikuiset ovat avainasemassa, hetken päästä jylläävät jo kaverit ja porukan arvot. Niistä on vaikea poiketa, vaikka haluaisi. Jos alat vaikkapa panostaa koulunkäyntiin toisin kuin kuin muut, siitä on seurauksia.
"Lähiön sosiaaliset koodit ja koodit olivat järkähtämättömiä. --- Normisvedu tai mutakuono, se huomioitiin, samoin ikä ja paikat, joissa viihdyttiin tai joita vältettiin tiettyinä vuorokauden aikoina. Lihavuus, huulihalkio, kierosilmäisyys, ulkonevat korvat, akne, amisviikset, perhesuhteet, kotiosoite - kaikki arvotettiin ja luokiteltiin, ja kaikkea voitiin käyttää ihmistä vastaan. Järjestyksen horjuttaminen oli häiriötekijä kaikille. Siitä rankaistiin."
Varhainen osallisuus vaikuttaisi olevan ainoa tapa estää vaarallisia kierteitä: tämä on oma johtopäätökseni, kirjailija ei sitä sano eikä esiinny tietäväisenä muutenkaan, vaan, kuten sanottu, vain kertoo ja kuvaa nuorten ajattelumaailmaa. Tehokas tapa saada lukija ajattelemaan itse. Esimerkiksi sitä, kuka hyötyy sekasorrosta ja luokkajaosta - aina on joku, joka hyötyy.
"Murhaavia mamuja parempaa lahjaa ei voi luokkavihaa hyödyntäville rasistisille puolueille antaa. Jengeillä ei ole oikeasti minkäänlaista valtaa. Väkivalta kohdistuu pääosin toisiin mamuihin niillä alueilla, joissa alaluokka asuu. Se ei uhkaa yhteiskuntajärjestystä. Se lujittaa sitä."
Elijah on oppivainen ja nokkela. Hän ottaa Nicosta mallia niin koriksen pelaamisessa kuin kaikessa muussakin, kiinnostuu jopa lukemisesta (Knausgård teki poikaan suuren vaikutuksen) ja alkaa saada koulussa kelpo arvosanoja. Hoksaa senkin, että kotitöitä täytyy tehdä.
"- Jumalauta että mä olen iloinen!" - Niinpä! Mä oon ahkeroinu koko iltapäivän. - Sä kasvat mun silmissä, Elijah. Joka päivä mä olen aina vain ylpeämpi sinusta. Tiedäthän sen?"
Nicon ja Elijahin välit lähenevät ja lujittuvat. Koulussa pärjääminen ja koripallossa menestyminen pelastaa pojan ainakin toistaiseksi, mutta toisin käy hänen kavereilleen. Kaikki eivät selviä edes hengissä. Poikien pohdintojen kuvauksia on liikuttava lukea. Ketkä ovat halveksituimpia mutakuonoja, muslimit vai afrikkalaiset? Voiko olla ylpeä siitä, että on Ruotsin huonoimmaksi rankatussa koulussa, koska "ollaan parhaita olemaan huonoja"?
Ajankohtainen, tärkeä puheenvuoro yhteiskunnan polarisoitumisen ja puutteellisen kotouttamisen seurauksista aikana, jolloin oletamme maahanmuuttopaineen Pohjoismaihin jatkossa kasvavan muun muassa kansainvälisten konfliktien ja ilmastonmuutoksen seurauksena (tosin tämä voi mennä toiseenkin suuntaan, eli muuttopaine Suomesta poispäin). Mutta jos ei mennä ajatuksissa vielä ihan niin pitkälle, niin jo määriteltynä sen varalta, ettei kantasuomalaisten määrä enää riitä pyörittämään yhteiskuntaa: Suomen hallituksen suunnitelma on vähintään kaksinkertaistaa työperäinen maahanmuutto vuoteen 2030 mennessä. Ehkä voimme oppia jotain Ruotsilta.
Kirjailija on yksi HelsinkiLit-tapahtuman 2024 vieraita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti