Kirja avaa asiaa lukijalle riemukkaan haastavasti. Yllätyksekseen nainen ihailee psykiatria, joka tekee teräviä havaintoja ja tarkkoja kysymyksiä.
"Tämä, ettet pidä itsestäsi, kuten sanot, se on osa sinua, siitä sinun luonteesi on rakentunut. Se ei poistu sinusta terapiankaan myötä. Mutta terapia voi auttaa sinua hyväksymään tämän piirteen itsessäsi."
Mistä kielteinen minäkuva muodostuu, mikä vaikutus on lapsuudella tai tunteeko nainen kateutta heterosuhteita kohtaan. Lukija voi vain päätellä asioita, vaikkei ole varma, milloin kyseessä on naisen kuvitelma, milloin tosihavainto. Onko psykiatrin ja hänen vaimonsa Liisan avioliitto ideaali? Ainakin kirja intoutuu kuvaamaan sitä tarkasti parin seksitapoja ja -fantasioita myöten.
Liisa on koulutukseltaan teologi ja psykologi, joten psykiatri käy tämän kanssa syvällisiä keskusteluja potilaistaan, nimettöminä tietysti, ja tarjoaa viisauttaan myös ystävilleen, joiden kanssa illallispyödässä (eettisesti tuotetun poropaistin ääressä) voidaan pohtia vaikkapa taiteen valtavaa merkitystä yksilölle ja ihmetellä taidemaailman keskiluokkaisuuden halveksuntaa. Porvarillisuutta sanoo vihaavansa myös kertojamme.
"- Mitä pahaa siinä on?
- Ei kai mitään, paitsi että se on itseensä käpertynyttä elitismiä, jossa ydinperheen kulissien ylläpitäminen on tärkeintä, vaikka maailma miten muuttuisi ja romahtaisi ympärillä --- Enkä koe mahtuvani siihen, kelpaavani. Ainakaan parisuhde-elämäni osalta."
Ristiriitaisia haluja, täydellistä viiniä paahtovanukkaan kanssa, kertoja on eksyksissä, alkaa lukija miettiä. Mutta missä ihmisen ylipäänsä pitäisi olla, mihin keskittyä? Onko elämälle olemassa käyttöohjeita? Myös naisen vanhemmat, jo kauan sitten toisistaan eronneet, pistäytyvät tarinassa kiinnostavalla tavalla.
Keskusteluista psykiatrin ja potilaan, psykiatrin ja tämän vaimon ja ystävien, potilaan ja Eevan sekä muiden kanssa muodostuu kuvio, jota ei selitetä auki, vaan se jää lukijalle esiin kaivettavaksi. Paljastinko nyt kirjasta liikaa? Se kyllä tavallaan itsekin kertoo tämän, useissakin kohdissaan.
"...minulle on ehkä ominaista tarkastella elämää etäisyyden päästä, kuvana. En pysty mitenkään täysin rinnoin astumaan kuvan sisään, olemaan osa sitä. Ikään kuin katsoisin ihmisiä liian läheltä, enkä silti tarpeeksi läheltä."
Mahtavasti rakennettu teos, joka riemastuttaa moniäänisillä havainnoillaan ihmissuhteista ja psyykestä, kaikkine rasittavine tunteineen. Ketäpä ei kiinnostaisi ruotia omaa tai läheisen luonnetta, kuten vaikka erityisherkkyyttä tai seksuaalisuutta, jopa päästä vertailemaan itseään kirjan henkilöihin?
Vaikka puhutaan perivakavia, enimmäkseen hymyilin kirjaa lukiessani sen nerokkaan esitystavan ansiosta. Ehkä nauratti myös mielleyhtymä itsekeskeiseen autofiktioon lajina. Onko tässä jopa parodiapiirteitä? Lukeminen on helppoa, paljon dialogia, kuten näytelmäkirjailijalta voi odottaa. Pelkistys on onnistunutta. Teksti ei ota kantaa, vaan näyttää. Kirja, jota voi lukea tosissaan ja leikillään samaan aikaan.
Kenelle: Porvareille ja taiteilijoille, homoille ja heteroille, psykologiajargonia inhoaville ja siitä innostuville, itseään etsiville ja sen löytäneille, oivalluksia hakeville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti