Kaspar Colling Nielsen: Esikaupunkien vapahtaja

Tanskalainen kirjailija on jotenkin vihainen keski-ikäinen mies, ainakin hän ilkkuu pistävästi ajan ilmiöitä ja ihmistyyppejä, kirjojensa henkilöiden nimissä tietysti. Pidin satiirista, vimmasta ja mielikuvittelusta kirjassa Tanskan sisällissota, kun taas Euroopan kevät oli kokonaisuutena pettymys, vaikka kiinnostavia elementtejä sekin sisälsi. 

Esikaupunkien vapahtaja sijoittuu pitämisasteikolla näiden väliin. Se kertoo maailman merkittävimmästä miehestä, joka on yllättäen tanskalainen runoilija, lähes erakoitunut ja ihmisiä inhoava Allan. Euroopan ja maailman taloustilanteen synkentyessä, koronan levitessä ja tulivuorenpurkauksen pullauttaman tuhkapilven peittäessä taivaan on päättäjien ja kansojen mielestä vain yksi keino pelastua. Allanin on kirjoitettava uusi runo.

"Tanskan radion toimittaja yritti uudestaan: - Miksi et muuten kirjoita enemmän runoja? Maailmassa riittää ongelmia...
Allan katsoi aggressiivista ja äkäistä naista ja kysyi töykeästi: - Miksi et itse kirjoita runoa?
- Kirjoittaisin jos osaisin, mutta en osaa. 
- En viitsi kuunnella enää tätä paskaa." 

Herkullinen asetelma erityisesti suomalaisille: kulttuurin arvostuksen tila on luultua surkeampi, osoittivat pandemia ja nykyiset budjettileikkaukset. Jostain syystä päättäjät eivät miellä tapahtuma- ja taidealoja liiketoiminnan aloiksi, vaikka ne työllistävät satoja tuhansia ihmisiä ja koostuvat paljolti yrittäjistä, joita maahan kaivataan juhlapuheissa. Entä jos tapahtuisi yhtäkkinen havahtuminen, kuten kirjassa: hallitus ja maan johtava pankki ynnä kaikki muut päättävät tahot ja sen myötä koko kansa hoksaisivat, että kulttuuri on ainoa pelastaja maan vaikeuksissa? (Olen tietysti samaa mieltä.) 

On vain yksi iso ongelma. Allanin runosuoni on ehtynyt. Eikä häntä kiinnosta ympäröivä maailma ihmisineen, joten hän kieltäytyy ehdottomasti kirjoittamasta runoa. Hänen oma runoilijanuransa päättyi huonoihin arvosteluihin arvostetuilta kriitikoilta. Nyt hän yrittää piiloutua parhaansa mukaan, mutta se on vaikeaa, kun oven takana pörrää pääministeriä, lehdistöä, pankkiväkeä ja kansalaisia. Ja näitä hillitseviä turvajoukkoja. 

"- Allania on vartioitava 24 tuntia vuorokaudessa. Kukaan ei saa mennä hänen lähelleen, ei kukaan. Jos hän kirjoittaa runon ja kiinalaiset, amerikkalaiset tai jokin yksityinen taho saa sen käsiinsä ennen mitä... Niin ei saa käydä. En siis tarkoita kahta tai kolmea vartijaa, vaan raskaasti aseistautuneiden sotilaiden ja agenttien on piiritettävä koko hänen kotitalonsa. Tämä on sodan jälkeen tärkein turvallisuuspoliittinen kysymys. Tuliko selväksi?
Pääministeri lopetti puhelun ja puhui läsnäolijoille.
 - Tämän lisäksi jatkamme kansan painostamista ja katsomme, mitä seuraavien päivien aikana tapahtuu. Kiitos. Palatkaamme asiaan.
Sitten pääministeri poistui kokouksesta."

Onko tämä kirjailijan märkä uni, pisto kulttuurin vähäiselle arvostukselle vai päinvastoin, irvailua taiteilijoille, jotka pitävät itseään korvaamattomina? Tanskan tilanne saattaa olla eri kuin Suomessa. Hauska ajatusleikki kuitenkin.

Voiko taiteilija luoda pakon edessä, on polttava kysymys. Ja voiko hänen valtansa ulottua messiaanisiin mittoihin, kuten Allanilla? Ja mitä hän itse pyytettömästä työstään saa? Lisäksi kirja piikittelee laumasieluisuutta ja yhden totuuden ja johtajan epätoivoista tarvetta, tulkitsen.

Hyviä aiheita, vaikka hieman jähmeässä muodossa: veijariromaaniksi teksti on vakavaa, vaikka uskon sen iskevän monen huumoriin. Äijäkirjallisuudeksi sen mielessäni lajittelin - ei, tämä kirja ei pursu seksiä eikä edes suuresti päihteiden käyttöä (tosin niitä käytetään, tanskalaiseen tapaan?), vaan enemmän uppiniskaiseen asenteeseen, eritteistä (eläinten) kertomiseen sekä Allanin jatkuvaan kiukkuun ja "paskapäiden" moittimiseen. Sekä kirjan loppuosan lukuun Ennakkoluulojen kirja, joka on Allanin ystävän Bentin kirjoittama kooste eri ammattialojen ja ihmistyyppien edustajia kuvaavista kliseistä. 

Listauksessa ovat muun muassa konsultit, lyhyet miehet, lapsettomat naiset, vegaanit ja niin edelleen. Luku tietysti kertoo Bentistä enemmän kuin itse kohteista, muistaa Allan humaanisti huomautella. Saattaa siitäkin löytyä jotain lukijaa huvittavaa, jopa toden siementäkin; miten kukakin asiaa lukee. Ainakin lopun tyhjät rivit, joille voi kirjata omat ennakkoluulonsa, ovat varmasti tarpeen. (Ehkä minä voin merkitä sinne äijäkirjallisuuden.) Kirjailija halunnee purkaa kliseitä, saada lukijan ajattelemaan niitä, mikä on tietysti kunnioitettava pyrkimys. 

Allanin osuudessa mukana on myös oikeiden tanskalaisten runoilijoiden muutama runo. Melkoinen paketti siis tämä teos, puhekielen ronskiudesta runouteen, pitelemättömästä mielikuvituksesta melkein-arkeen. En voi väittää ihastuneeni, mutta pisteliäästä huumorista pitäville (henkisille) äijille, ehkä taiteeseen taipuvaisille tai lahjoja mielestään omaaville sellaisille) sitä voisin suositella - tai jos tunnet lähipiiristäsi sellaisen, tässä oiva lahjaidea. 

Verrokkeina lähinnä tulevat mieleen Jyrki Lehtolan ja Tuija Siltamäen Sinä riität (jota en jaksanut lukea loppuun asti, en pitänyt piikittelyä terävänä tai edes hauskana, mutta monet pitävät), ja ehkä jotkin Kalle Isomäen ja Ari Sahlstenin kirjat, joita olen sen verran lukenut, että tyyli selvisi). Eli näistä pitäville saattaisi tanskalainenkin upota.

Kaspar Colling Nielsen: Esikaupunkien vapahtaja. (Frelseren fra Hidovre). Aula 2024. Suomennos Katriina Huttunen, kansi Perttu Lämsä.