Tätä lajia edustaa uusin kirjakin. Sen päähenkilömies inhoaa juttelua ja kaikenlaista pikkupuhetta. Etenkin saunassa, jossa juttelu on hänen mielestään maailman suurin synti ja pyhäinhäväistys. Hän ei voi ymmärtää, miksi on avattava suu todetakseen jotain tyhjänpäiväistä tai ilmiselvää. Selviöitä, kuten hän sanoo. Ilmoja on pidellyt -lausahduksiin hän ei lähde mukaan. Ikinä.
"Hän mahtaa olla harmissaan, kun ei saa minua murtumaan, alistumaan juttelijan sortovallan ikeeseen, ryhtymään yhdeksi heistä. Moni juttelija on yrittänyt. Yksikään ei ole onnistunut."
Työkseen mies toimii vahtimestarina Varjeluspoliisissa. Siellä ei tarvitse puhua, se on talon tapa. Varsin vaikuttava on kuvaus organisaatiosta, jossa jopa kengänkopina on kiellettyä ja jonka pääjohtaja on nähnyt paljon vaivaa jäykän ja siiloutuneen organisaatiorakenteen luomisessa.
Historiasta mies pitää, samoin sanoista kirjoitettuina, hän opiskelee niitä Sivistyssanat tutuksi -kirjasta. Lempilehti on Akustiikan maailma, jota hän kustannustietoisena käy kirjastossa lukemassa. Kirjasto on mieluisa hiljainen paikka, vaikka sekin on muuttunut huonommaksi.
"Yhteiskunta on kehittynyt meluisaan suuntaan."
Se on kyllä totinen tosi. Desibeliterrori - kirjan termi - etenkin kaupoissa häiritsee. Tai ihmisten kiusallinen henkilökohtaisten asioiden selostus vaikkapa lääkärin odotushuoneessa. Kerrankin kuulin kolmesti saman sairauskertomuksen oireineen (pusutauti), kun nainen soitteli kavereilleen. Itsekin lörpöttelen tarvittaessa ja tarpeettomasti, mutta väitän osaavani myös olla hiljaa, tarvitsen sitä. Kun mökiltä viimeksi lähtivät viiden päivän aikuisvieraat, taisimme miehen kanssa viettää seuraavan vuorokauden täysin puhumatta. Piti tankata. Liitossamme minä olen muuten vanhan Rakastatko vielä -vitsin se osapuoli, joka vastaa, että vastahan viime vuosituhannella sanoin tahdon ja ilmoitan kyllä, jos tilanne muuttuu. Onneksi nuoret ovat tässäkin, tunteistaan kertomisessa siis, valveutuneempia, jopa miespuoliset, mitä hämmästelen ja ihailen. Se ei ole juttelua, vaan suhteiden edistämistä. Tämähän meni nyt ihan rupatteluksi, kirjasta piti puhua! Mutta näköjään se kirvoittaa ajatuksia, mikä on suuri plussa.
Miten mies hoitaa omia ihmissuhteitaan? Epävarmasti, kun kyse on teinityttärestä. "Luonteeni vastaisesti yritän olla hänen kanssaan hauska ja nuorekas." Metsään menee tyylillä "Onx ranut hyvii", yritykset nolottavat tytärtä Meikkua. Vaimo Kaija on ottanut eron, arvannette syyn. "Kaijan mielestä minä en puhunut tarpeeksi." Meikulta mies oppii paljon, myös uusia sanoja, kuten semistupido, ja saa tietää tyttärensä olevan ultravegaani. Välit ovat kuitenkin lämpimät niin Meikkuun kuin viehättävään naapurin naisihmiseen, jonka kanssa löytyy yllättävästi monenlaista yhteistä.
Hiljaisuuden arvostamiseen löytyy syitä, jos niitä on tarpeen miettiä, miehen kurjasta lapsuudesta ja laitoshoidossa olevasta Isovelusta. Ei mies keskustelua vastusta, kun puhutaan asiaa eikä jutella. Myös työpaikkahuumorin hän sallii. Kaksi kertaa vuodessa.
Hauska on vaikea jollei vaikein kirjagenre. Kuollakseen tämänkään kirjan ääressä ei tarvitse nauraa (onko sellaisia?), mutta hauskoja sanoja ja ajatuskulkuja sutjakkaassa tekstissä on viihdyttävää lukea, eikä tarvitse pelätä räävittömyyksiä, pahantahtoisuutta tai väkivaltaa (paitsi juttelijoita kohtaan lamautusfantasioina). Voi lukea turvallisesti, hihitellä jos hihityttää - lämminhenkinen höpsöttely ei loukkaa ketään, ja siksi se on hyvästä. Puujalkavitsejä on reilunpuoleisesti saunakavereiden kertomina, kertonee kirjoittajan rakkaudesta lajiin. Helppo luettava myös heille, jotka lukevat vain vähän, ehkä juuri heille ovelasti suunnattukin. Sopii tietysti myös juttelua inhoaville tai jutteluun yllyttäville sekä espoolaisille, jotka löytävät tutunkuuloisia paikkoja.
Onko tarinan taustalla jokin vakava viesti? Aito juttelu- ja ääni-ärsytys tai kiero pyrkimys saada vaisut suomalaiset juttelemaan enemmän? Ironinen katsaus valittamiseen, tässä maailman onnellisimpien ihmisten maassa? En tiedä, mutta saan varmasti tilaisuuden kysyä kirjailijalta syksyn kirjatapahtumissa. Esimerkiksi Oodissa 14.10. klo 16, jolloin Helsingin Kirjamessujen ohjelmajohtaja Ville Blåfieldin haastateltavina ovat esikoisromaaninsa julkaisseet Heikki Aittokoski ja Mikko Kauppila. Tule sinäkin! Kaikki ovat huipputyyppejä, joten varmasti on hauskaa (!).
Aiemmin Aittokoski on julkaissut sarjan reportaasikirjoja, joissa tutkii muun muassa hyvää yhteiskuntaa ja ihmisten onnellisuutta (HS-kirjat).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti