Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu

Vuonna 1859 Suomessa oli köyhää ja nälkäistä katovuosien välillä. Leveämpää leipää lähtivät rohkeimmat etsimään Pietarista ja Amerikasta saakka.

Tai pohjoisesta, Norjan Ruijasta, jonne Priita-Kaisa Seipäjärvi lähti Sodankylästä kahden poikansa kanssa. Määränpää on Pykeija, sillä siellä asuu Priita-Kaisan veli Pehr perheineen. Enää ei nähtäisi nälkää, vaikka köyhiä oltaisiin, sillä kalaa oli määrättömästi, kerrottiin. Satojen kilometrien vaellus läpi Lapin ei ollut helppo ja karsi monia matkalaisia, mutta nuoret, vahvat ja taitavat selvisivät Jäämeren rannoille, ja töitä riitti naisille ja lapsillekin kalankäsittelyssä. 

Rannoilla kohtasivat monenlaiset porukat, kuten kolttasaamelaiset, norjansaamelaiset, kveenit ja tuolloiset uudemmat maahanmuuttajat, jotka viljelivät maata ja pitivät kotieläimiä kalastuksen lisäksi. Heihin kuuluivat myös Askat, Mikkeli ja Kreeta. 

"- Ovathan Askatkin toki vaeltaneet, Mikko mutisee hetken päästä. - Totta kai ovat, kaikkihan niin ennen muinoin tekivät, mutta aikansa kaikella. 
- Ja minä sanon nyt totuuden, että kolttien pitäisi saada viedä poronsa Saalamoon, koska sinne heillä on ollut tapana ne viedä, Ville toistaa päättäväisesti. 
- Mutta niitä poroja on liikaa! Mikko tuhahtaa. - Ne pilaavat maaperän! Kuulit kai itsekin nimismiestä viime käräjillä?"

Eri uskonnot elivät rinnakkain, ortodokseista luonnon- ja kristinuskoon. Priita-Kaisa noudatti jälkimmäisten yhdistelmää, jossa noituminen oli pelättävää arkea, maan pikkuväkeä lepyteltiin ja ennusmerkkejä tulkittiin, mutta ristinmerkkejä tehtiin tarvittaessa ja Jumalan hyvyydestä lapsille puhuttiin.

Priita-Kaisan lapsilla ei ole isää, mikä surettaa naista hänen katsoessaan kasvavaa, mieltään herkästi osoittavaa Aleksiaan. Ruijassa poika saa ikäistään ja vanhempaa miesseuraa, pääsee osaksi porukkaa.

"Hänellä ei ole ollut tarpeeksi miehiä ympärillään, ajattelen. Hän on touhunnut vain Ämminsä ja Ukkinsa kanssa, ja heistä taisi juuri äiti olla mies päivittäisessä arjessa. Ainakin jos mietitään tahtoa saada asioita tehdyksi. Ainakin Aleksin elinvuosina. Isäkin oli tarmokas ennen muitoinen. Aina jokin rauta tulessa, joskaan ei laillinen. Mutta sitten hän lähinnä vain keitti pontikkaa perunasta."

Heikki on vielä pieni ja aurinkoinen. Molemmat ovat rakkaita äidilleen, joka oli laatinut selkeän suunnitelman Aleksin kanssa. Muutto, kalastuselinkeino, hyvä mies Priita-Kaisalle aviokumppaniksi ja pojille isäksi, kodinlaitto. Täysin tehtävissä. Aho-Lassekin, leskimies, olisi hollilla. Mutta ei sitten kuitenkaan, sillä kun Priita-Kaisa tapaa Askan Mikon, suunnitelmat heittävät häränpyllyä. Tai täällä pitänee sanoa poronpyllyä. Aleksi pettyy pahasti, kun äiti rakastuu. 

"Aho-Lasse on sekä suorasukainen että järkevä. Kaikki eivät ole yhtä järkeviä. Ei, kaikki eivät ole. Sydämet ovat sydämiä, Aleksi, sen voisin sanoa, mutta en sano."

Ruijan-matkaan tulee kirjaimellisesti mutkia, sillä oli levinnyt tieto, että Priita-Kaisa on kuulun Ukki Pekka Köngäksen tyttärentytär ja että tämä on perinyt parantajan taitoja. Hän tietää taitonsa itsekin, samoin sen, että on ulkomuodoltaan poikkeuksellisen kaunis. Siksi hän on oppinut varomaan vieraita, hyväksikäyttäjiä. Ja väkeä Pykeijassa riittää.

"- Täällä on niin paljon ihmisiä! sanon. - Et kai sinäkään voi kaikkia tuntea?
- Pikemminkin tämä paikka on pieni, vähän ihmisiä pienessä paikassa, Pehr sanoo ja tarttuu olkapäähäni toisella kädellään.
- Montako ihmistä täällä asuu? Katson ympärilleni. - Enemmän kuin Sodankylässä? - Kyllä varmaan, tai ei, en minä oikein tiedä, sisko. Suurin osa näkemistäsi on kausikalastajia, jotka eivät asu täällä. Niin kuin Askan Mikko he tulevat kaukaa ja läheltä, Uutuanvuonolta ja vanhasta kotimaasta.
- Näytämöstä, minä lisään.
- Kaikenmoisista paikoista, Pehr nyökkää. - Kalaahan saa juuri täältä, hän osoittaa, - mutta Vesisaaressa on vielä enemmän ihmisiä."

Kammin ympärille äiti ja poika istuttavat ristejä ja yrittävät kotiutua. 

 "Tämä on ihmisten paikka, viestitän sillä pikkuväelle. Me asumme täällä. Emme ole läpikulkumatkalla. Hyvittääkseni asian ja ollakseni hyvä naapuri keitän myöhemmin päivällä puuroa ja Heikki saa valita, mihin laskemme pikkuväen kulhon.
- Ovatko ne vaarallisia? hän kyselee jatkuvasti.
- Eivät vaarallisia, välttämättä, sanon, - erilaisia vain kuin me.
- Millä tavalla erilaisia?
- Ne ovat pieniä ja elävät maan alla, niillä on monia voimia ja taitoja.
- Mutta ne tykkäävät puurosta, Heikki sanoo. - Puuronsyönnissä ihmiset ja pikkuväki ovat samanlaisia. Tuntuu hyvältä nauraa oman poikansa kanssa. Hän antaa naurun tarttua."

Mutta kaikki eivät katso hyvällä Priita-Kaisan onnea. Suunnitelman romuttumisesta on seurauksensa. Kirja toi mieleen Diana Gabaldonin Outlander-sarjan: kaunis ja viisas nainen, parantajan taidot, komea rakastaja, intohimoa, seksiä, luonnon suuri rooli, matkanteko ja niin edelleen. Tosin koin tämän läheisemmäksi, sillä sain tietoa elämästä pohjoisessa, jonne lie omiakin esivanhempia suunnannut aikoinaan. Se oli kiintoisaa, rakkausjuoni ei niinkään. 

Nimiviidakkoon tosin välillä eksyin: myös kirjailija kertoo sen syistä jälkisanoissaan. Suomalaisten nimien kirjoitustapa on vaihdellut eri lähteissä, lisäksi oli kutsumanimien perinne, joka sekoittaa nimiä lisää. Samalla ihmisellä on monta nimeä, saman perheen jäsenillä saattaa olla eri sukunimet. Myös paikannimien kanssa on ollut omat valintatehtävänsä norjan ja suomen kielen välillä. 

Kenelle: Historiasta viehättyville muttei liian vakavasti ottaville, romantiikkaa kaihtamattomille, Lapin seutujen menneistä asukkaista kiinnostuneille.

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu. (Kniven i ilden, Ruijan rannalla - Sanger fra Ishavet.) Gummerus 2024. Norjasta suomentanut Aki Räsänen. Kannen suunnittelu Tuomo Parikka.