"En osaa enää innostua samalla tavoin, vaikka olen vuosien varrella saanut paljon kiittävää palautetta teksteistäni. Jokin henkilökohtainen suhde juttujen aiheisiin on katkennut, ja samalla tekemisen palo on hiipunut. Näppäimistö edessäni näyttää surulliselta. QWERTY, tyhjiä kirjaimia ilman mitään sen kummempaa. Olisivatko paikallislehden digikulttuuriartikkelit todella se, mitä minä maailmalta lopulta saisin. Se, mitä minä maailmalle antaisin."
Tarina kulkee kahdessa aikatasossa, joiden välissä on parikymmentä vuotta, ysäriltä 2010-luvulle. Kun Kata muutti Pohjanmaalta Tampereelle opiskelemaan, hän joutui meistä monelle tutun haasteen eteen. Oman identiteetin ja ystäväporukan, niin sanotusti sopivan viiteryhmän, löytäminen oli työlästä. Epävarmuus vaivasi, ja pukeutuminen ja muut ulkonäköasiat olivat huippuolennaisia. Lapsuudenystävä Sussu muutti yo-kirjoitusten jälkeen Vaasaan, joten hänestäkään ei ollut apua, vaikka yhteyttä pidettiin edelleen tiiviihkösti.
Mutta Kata on nokkela ja aikaansaavakin, hänellä on itseluottamusta ja iloisuutta, joita ihailen. Ei hän Tiina-kirjojen puhtoinen reipastelija ole, vaan ihan tavallinen, ja se juuri on kirjassa mukavaa. Kata ei rämmi eikä synkisty, vaan osaa pitää puolensa, nousta noloista tilanteista ylös ja toisaalta havaita, milloin päätä ei kannata hakata seinään. Kun Jarkon kanssa asiat menevät mutkille, se pakottaa nyky-Katan hereille. Vaikka hän itseään helposti moittiikin:
"Olen menettänyt otteeni ja lösähtänyt odottamaan, että asiat järjestyvät, vaikka minun olisi pitänyt tarttua toimeen jo aikoja sitten. Minäkin olen voimakas. Nimenomaan minä olen voimakas. Jarkko saa vielä nähdä. On vain laadittava kunnollinen suunnitelma."
Kata elää nuorena aikaa, jolloin netti alkoi vallata maailmaa. Hän löytää IRC-kanavat - yliopistolla on jo mikroluokkia, joissa saa käyttää konetta jos niitä on vapaina - ja sitä kautta kaveriporukan, joka toivottaa hänet tervetulleeksi.
"En ole enää Kata, jonka elämäntehtävänä oli Sussun bileraporttien kommentoiminen tai Marin teekkarijahdin komppaaminen. En ole Kata, joka istui mikroluokassa suremassa tyhjää sähköpostilaatikkoaan. Olen nyt ataK, ja voin tehdä itsestäni sellaisen kuin haluan. Sussulle en ole kehdannut kertoa irkkaamisesta."
Ajankuva ja Katan kokemukset tuovat minulle mieleen paljon muistoja tekniikan nopeasta kehityksestä. Tuttuja ovat MikroMikko-tietokoneet, ensimmäinen itse lähetetty sähköposti, Nokian laajat rekrytoinnit, ensimmäinen kännykkä... Nyt lähetellään Whatsup-viestejä, snäppäillään ja tiktokataan ja kyylätään ex-poikaystäviä somesta, tai he kyyläävät Kataa, näinkin käy. Kata ja nykyisin ruotsalaistunut Sussu naureskelevat nurkista löytyneelle vanhalle levykkeelle. Pitäisikö säilyttää muinaismuistona? Vaikka naiset ovat vieraantuneet toisistaan vuosien mittaan, yhteys jatkuu yllättävän luontevasti. Mutta jatkuuko se Jarkon kanssa ja mikä on Katan suunnitelma? Takakannessa on mainio lause tunteesta, jossa "musiikki tuntuu aina kuuluvan jostain kauempaa." (Nykyinen termi: fomo.) Löytääkö Kata tenhoavimman musiikin äärelle?
Sujuva ja virkeä tarina, joka kuvaa aikuistumista, ajankulua, etsimistä ja arkisten haasteiden käsittelyä. Haasteista huolimatta lukijalle jää hyvä mieli, Katalle tekee mieli lähettää peukkuviesti. Pidin myös kirjan hyvästä painojäljestä valkoiselle paperille, vaikka taitto on hieman ahdas. On niin paljon kirjoja, joiden painojälki on himmeä ja paperi halvanoloista. Kustannussyyt, tiedän, mutta silti se harmittaa. Pääosin Baltian maissahan kirjapainatus nykyisin tapahtuu, tämä on painettu Tartossa.
Kenelle: Valintojaan pohtiville, keski-ikäistyville, ensimmäisen maailman ongelmissa vellomiseen kyllästyneille, tavallisuuden ystäville, opiskeluaikojaan muisteleville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti