Riitta Heimonen: Äkkiä on ilta

Esikoiskirjailija Heimoselta hämmästyttävän valmis, hieno ja sukkulana luettava teos, vaikka aihe on raskas: yhdeksänkymppisten vanhempien hiipuminen ja hoitaminen. "Täytyyhän sitä vanhempansa hautaan hoitaa, isä naurahtaa kuin olisi murjaissut vitsin."

"- Mutta ei tässä vielä kuolla.

Ehkä hugosimbergiläinen kuolema säälii häntä, hiipii pääkallo painuksissa, musta kaapu polvia hipoen puutarhansa perälle. Siellä on paljon hoivattavaa."

Ei Helka, päähenkilö, ole itsekään enää nuori, työelämässä kuitenkin vielä. Aika kuluu ja kuluttaa, vanheneminen hätkähdyttää, kun siitä väläyksiä hoksaa. Ainoana lapsena Helkan on yksin hoidettava vanhempiensa asioita ja lapsuuden kotitaloaan, kun on mahdollista käydä. Helka ei hössötä, vaan toimii tehokkaasti, melua pitämättä. 

"Jos ennen ei ole harrastanut paheita, niiden aika on nyt. Hyvä terveys ennakoi pitkää ikää. Sitä pidetään hyveenä, kun ei tiedetä, mitä se kantaa mukanaan." 

Joka päivä soitto tai useita. Äiti kiukuttelee ja unohtaa juuri puhutun. Muistisairaus etenee. Lopulta on alettava etsiä hoitopaikkaa.

"Äiti huitaisee kädellään Helkaa päin, Helka väistää.
- Ja minä en lähde minnekään, senkin pyöveli."

Sairaanhoitajana Helka osaa edistää asioita, mutta henkilökohtainen kokemus on hänelle uutta. Joutuu narraamaan, salaamaan, jankuttamaan, olemaan vanhempi isälleen ja äidilleen. Väistelemään purevaa ja sähisevää äitiä, rauhoiteltava itkevää isää.

"Kaksi silmäparia napittaa Helkaa. Siinä he istuvat, kaksi raihnaista, elämän kuluttamaa ihmistää, joilla ei enää ole mitään peiteltävää ruumissaan ja hengessään. Vanhuus irvistää turvattomuuttaan, on itsekäs ja vaativa. Mutta tätä ei saa sanoa ääneen."

Kaius-serkusta on joskus seuraa. Ja tyttärestä, jo aikuisesta Inarista. Helka uupuu, saa kuulla kehotuksia huolehtia itsestään, jättää äiti hoitohenkilökunnan vastuulle ja isä päättämään omista asioistaan. Niin hän tekeekin, muttei huoli häviä mihinkään. Isäkin oli sairastunut. 

"Isän tauti on harmaakaapuinen ja huonoryhtinen. Se tulee raskaissa saappaissa kutsumatta, lähtee pyytämättä, jos on lähteäkseen, hoidolla tai ilman.
- Lääkkeitä en halua."

Vanhemmat ovat ikäluokkaa, joille ahkeruus on ollut elämän suurin hyve. "Pienessä kylässä kilvoiteltiin siitä, kuka ehti ja jaksoi enemmän. Siinä oli naisen kunnia ja miehen mitta." Mutta töiden lomassa äiti oikeasti rakasti kukkiensa hoitoa, kauhistuisi pihapiirin nykykuntoa, Helka miettii.

"Sääli luikertelee Helkan nilkassa. Se jatkaa kohti vartaloa ja yrittää tapailla kaulaa, josta saisi puristusotteen. Helka tarttuu sen niljakkaaseen pintaan, saa tukevan otteen ja painaa jalallaan maahan."

Kirjailija on työskennellyt toimittajana ja myös sairaanhoitajana, ja asiantuntemus näkyy. Pidän kirjan kielestä ja kauniista, napakasta kerronnasta, johon on ripoteltu laulu- ja tekstiviitteitä Katri Valasta Sinikka Vuolaan, Aleksis Kivestä Anni Sinnemäkeen. Anni Swanin satu Tyttö ja kuolema kulkee mukana. 

Pidän myös siitä, ettei vanhenemisesta tehdä komediaa, vaikkei surkuhupaisia tilanteita voi välttää. Katse on lämmin, tarina koskettava ja realistinen. Inarin myötä siinä väikkyy myös tulevaisuus, vilauttaa sukupolvien jatkumoa ja kaiken olevaisen kiertoa, jota lopun läheisyys saa haikeudella pohtimaan. 

Aihe toi mieleen norjalaisen Frode Gryttenin kehutun kirjan Päivä, jona Nils Vik kuoli: se on näppärä romanttinen satu kuolemasta, imelänpuoleinen realistilukijalle. Heimonen kolahti kovemmin. 

Kenelle: Ikääntyvien läheisille, vanhenemista mietiville, kuolemaa kaunistelemattomille, realismin ystäville, kieltä arvostaville.

Riitta Heimonen: Äkkiä on ilta. WSOY 2025. Kannen, jossa on Gustav Klimtin taulu, on suunnitellut porvoolainen People's-mainostoimisto.