Kirjailijoiden avautuminen jatkuu: luulin jo kaikki lukeneeni − kysykää minulta mitä vain kenen vain kirjailijan alter egosta − kunnes aloitin Hannu Salaman uusinta. Jossa puhuu kirjailija nimeltä Hans von Blixt. Ikääntyvä kirjailija, joka haastettiin 60-luvulla jumalanpilkasta kirjassa oikeuteen ja joka nyt luo retrospektiivisen katsauksen uraansa.
Salama on nykykielellä ”kokenut” (lue: vanha) ihminen ja kirjailija. Kynä on edelleen terävä, jos kohta tajunnanvirtaista tekstiä tuli välillä luettua kursorisesti. Kyllä, menneisyydestä puhutaan paljon, etenkin viinan-, kulttuurin- ja politiikanhuuruisista 60- ja 70-luvuista, mutta onhan kirjoittajalla ääntä ja perspektiiviä niistä puhuakin. Nykypäivän kulttuurin tai yhteiskunnan tilaa on mahdoton hahmottaa, jos ei tunne taustoja. Tosin hän vaikuttaa itsekin vähän ihmettelevän, miten suurta aikakautensa kulttuurivaikuttajaa hänestä on rakennettukaan ja arvioi oman asemansa kotimaisessa kirjallisuudessa tänään ”vakinaisemmin väkinäisemmäksi.”
Salama, anteeksi, siis Hans von Blixt, ei usko mihinkään, sen enempää Natoon, EU:hun kuin puna-aatteeseenkaan tai minkäänlaisiin ismeihin, vaikka vasemmistolaiseksi tunnustautuukin. Hän sivaltaa kaikkia, vihaa talouden mahtia ja halveksii rahan avulla kilpailevia, pilkkaa suomalaisten kännykiimaa ja maineen perässä juoksemista − ja on varma siitä, että luonto hoitaa ihmiset pian pois palloa pilaamasta.
”Tämän ihmiskunnaksi sanotun ääliöparven räpiköinnit globalismeineen, uskontoineen, tekniikoineen, ’humanismeineen’, ovat tervettä irstautta muistuttava riemun aihe sellaiselle, joka on päässyt kaikenlaisesta toivorikkaudesta tulevaisuuden suhteen ja tietää, ettei hänen 10−20 vuotta kauempaa tarvitse olla mukana sietämässä kestäväksi kehitykseksi nimitettyä tulevaisuutta.”
Jo toisella sivulla päähenkilö loukkaantuu, kun viitattiin kirjailijan mahdolliseen kaupallisuuteen. Hän voisi varmasti soveltaa omaan tuotantoonsa A.W. Yrjänän kommenttia, jonka mukaan CMX voi olla paskaa tai taidetta, mutta ei koskaan viihdettä. Jos Salama olisi musiikkimiehiä, hän olisi ilman muuta progea.
Tyylistä tuli mieleen, että näin voisi kirjoittaa aikuinen Mikko Rimminen. Selvisi myös, mistä Siirilän hellänkipeät ja pitkänkarheat mukahauskat tupla-adjektiivit on keksitty.
Helmiä löytyy, ja kovanaamakin pehmenee. Tai pehmeyttään ja turhautuneisuuttaan - ehdottoman rehellisyyden vaatimuksessaan - lieneekin uhoillut, vihannut ja sättinyt?
Hellyttävin tämä:
”Todellisuudessahan en näe kovin paljon tässä maailmassa arvoa muunlaisilla ihmisillä kuin niillä, jotka yrittävät kykynsä mukaan vähentää inhimillistä kurjuutta ja kärsimystä.”
Hannu Salama, Sydän paikallaan, Otava, 2010
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti