Elävää kuvaa

tiistai 4. tammikuuta 2011

Nautitaan sisäisesti

Pehmeämpää viihdettä tällä kertaa: Cecilia Samartinin Señor Peregrino on nimestään huolimatta kaunis kasvukertomus meksikolaisesta Jamilet-tytöstä, joka loikkaa Yhdysvaltoihin. Hänen suurin murheensa ei ole köyhyys, eikä edes yksinäisyys, läheisten puuttumisesta huolimatta – hänellä on vankka sisäinen maailma − vaan koko takavartalon peittävä syntymämerkki. Paholaisen tekosia, arvelevat kyläläiset.

Jamilet tottuu piilottamaan merkin ja haaveilee elämästä ilman sitä. Vaikka se on syy hänen laittomaan muuttonsa ja koko toiminnan motiivi, välillä hän hyvin inhimillisesti lähes unohtaa koko kauheuden päästyään Amerikan puolelle asumaan tätinsä kotiin ja töihin, kunnes hätkähtää todellisuuteen. Voisiko kukaan mies häntä rakastaa, voisiko hän elää joskus tavallista elämää? Hänen unelmansa ovat kuten kenen tahansa nuoren tytön. Mutta Jamilet on rehellinen, sinnikäs ja kova tekemään töitä haaveensa puolesta, eikä jää voivottelemaan kohtaloaan. Tämä lienee yksi syy, miksi Jamiletin työpaikan, mielisairaalan, salaperäinen hoidokki herra Peregrino mieltyy tyttöön. Heidän välilleen kehittyy omalaatuinen suhde, josta molemmat saavat jotain tarvitsemaansa.

Syntymämerkin voi nähdä symbolina taakalle, jota jokainen kantaa – näkymätöntä tai näkyvää. Sisäinen ja ulkoinen ovat loppujen lopuksi yhtä ja samaa, vai ovatko? Eikö sisäinen näy aina jotenkin ulospäin? Tavan kantaa syntymämerkkiä voi kuvitella vertauskuvaksi itsensä hyväksymiselle. Ja isona kysymyksenä siitä, mitä rakkaus tarkoittaa. Señor Peregrino näkee Jamiletin sellaisena kuin hän on, onko se rakkautta? Vaikka suhde on (iso)isällinen, tarkoittaako se, että Jamiletilla on toivoa myös saavuttaa haaveensa ja löytää itselleen romanttinen rakkaus? Myös Jamiletin persoonallisen tädin ja hänen miesystävänsä suhde kertoo samaa viestiä kuin koko kirja: se, ketä rakastat, on aina kaunis.

Señor Peregrino kertoo Jamiletille elämäntarinansa, joka kiehtoo kokematonta tyttöä kovasti. Kiehtoo myös tätä lukijaa, etenkin Santiago de Compostelan vaellus: juuri katsoin siitä tehdyn tv-sarjan tallenteelta ja muutenkin olen asiaan törmännyt monesti. Olisi varmaan hienoa kävellä reitti pyhiinvaeltajien tapaan.

Jamiletin mielikuvitus kyllä lentää, mutten sanoisi tätä maagiseksi realismiksi, koska ei tapahtumissa ole loppujen lopuksi mitään maagista. Mutta kerronta vetää, sulaa helposti ja jättää hyvän mielen. Ja kuten Leena Lumi kommentoi, tästä tulisi erinomainen leffa! Joskus ihmettelen, kun elokuvaihmiset itkevät hyvien kässäreiden puutetta. Eivätkö ne lue kirjoja?

Cecilia Samartin: Señor Peregrino, Bazar 2010

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti