Erota teos ja tekijä?

Tässä seison ja tehoan, kuvaili Karita Mattila olemistaan lavalla Maarit Tastulan haastattelussa.

Taiteilija välittää taidetta itsensä kautta, koko olemuksellaan. Koskeeko tämä vain esiintyviä taiteilijoita? On helppo nimetä karismaattisia muusikoita tai näyttelijöitä. Tajusin sanan karisma järisyttävästi sinä hetkenä, kun Leea Klemola astui Q-teatterin lavalle Hamletina. Pienikokoinen Kleemola valtasi koko tilan ja kaiken huomion, loisti, kun muut jäivät tummina hahmoina laitamille. Sanoi hän sen jälkeen mitä tahansa, se kuulosti olennaiselta. Vaikuttavalta, todelta, koskettavalta. Onko se ammattitaitoa vai julkiasetettua persoonaa – vai molempia? Tai ovatko ne samaa, sitä karismaa?

Entä kirjailijat ja kuvataitelijat: miksi on aina pakko lukea Virpi Hämeen-Anttilan uusin, vaikkei suuria odottaisikaan? Saako kirjailijan persoonan ja taustan antaa vaikuttaa siihen, miten kirjan valitsee ja miten sen arvioi? En näe, miten se voisi olla vaikuttamatta, eihän töitä ja kädenjälkeä voi erottaa muusta ihmisestä täysin. Tavallista päiväduuniakin paiskii koko ihminen, eikä vain osa hänestä. Instrumentti on osa lopputulosta.

Eri asia on sitten se, jos ei tekijästä tiedä yhtään mitään. Silloin voi arvioida puhtaasti hänen töitään, ilman ennakkoasenteita. Mutta kuinka moni haluaa tehdä niin, tehdä töitä ihmisen kanssa, josta ei tiedä yhtään mitään sen tekeillä olevan työn lisäksi, tai tutustua täysin outojen kirjailijoiden kirjoihin tai nimettömien maalareiden tauluihin? Vähintään haluamme lukea näyttelyluettelon tai kuulla kaverin kommentin. Ja aina parempi, jos tietää vähän teoksen taustasta ja tekijästä. Ymmärrys kasvaa, piti töistä tai ei. On enemmän tarttumapintaa.

Maailma on menossa siihen suuntaan, että jos jo taviksellakin pitää olla oma brändi, ainakin verkossa, niin sellaista edellytetään ilman muuta taiteilijalta, joka aikoo ehkä elää tuotannollaan. Esiintyvät taiteilijat rakentavat julkisuuskuvaansa määrätietoisesti, ja esiintyjä-minä voi olla täysin toinen kuin privaatti-minä, ainakin ulkoisesti. Persoona ja julkisuuskuva ovat kuitenkin olemassa, rakensi niitä tai ei.

Kyllä kirjailijoillakin on karismaa: kirjojen lumo tarttuu lukijan mielessä tekijäänkin. Vai haluammeko väen vängällä kokea jonkinlaista mystisyyttä ja rakennamme tekijän ympärille taiteellista myyttiä, vaikka se kävisi kalsareissa kaljaostoksilla? Ainakin kiinnostus kasvaa. En tiedä, mitä mieltä kirjailijat itse tästä ovat. Osalle varmaan itsensä esilletuonti on ok ja luonteva osa työtä, osalle tuskallista ja turhaa sälää, joka vie energiaa varsinaiselta työltä. Kirjailijat taitavat olla aika rehellistä porukkaa siinä mielessä, että julkinen kuva ei kovin paljon eroa siitä arki-ihmisestä. Eikä kai se erottelu onnistuisikaan, kun taiteilijat käyvät samoissa alepoissa kuin muutkin.

Mikä ei yhtään sitä karismaa vähennä, jos siitä kirjojen kautta saadaan nauttia. Mistä tuli mieleen, että olipa jälleen erinomainen teksti Elina Hirvoselta, viime viikonlopun Hesarin kirjailijakommenttina. Siitä välittyi persoonaa ja minusta myös karismaa. Mitä se sitten onkaan.