Hänen varjonsa tarina

Haaveilin uppoutumisesta kunnon hömppään - anteeksi, viihteeseen - kun aloitin Hänen varjonsa tarinan. Lupaavan tuhti kirja, jossa täti jättää omaisuutensa perinnöksi sisarentyttärilleen, kaksosille, joita hän ei ole koskaan tavannut. Tytöt muuttavat Amerikasta testamentin ehdon mukaisesti Lontooseen, tädiltä saamaansa asuntoon. Tähän asti kaikki selvää. Mutta lisämausteeksi heitetään se, että täti ei kuoltuaan poistukaan asunnosta, vaan jää sinne kummituksena, näkymättömänä henkenä.

Kaksoset opettelevat itsenäistä elämää ja tutustuvat tätinsä naapureihin, joista pakko-oireisen Martinin ja tädin entisen poikaystävän Robertin myös lukija oppii tuntemaan hyvin. Martin ei paljoakaan liity tädin tarinaan, vaan hänen avioliittonsa ja sairautensa kuvaus ovat erillinen saareke, tosin kiinnostava sellainen. Toinen kaksosista tutustuu häneen paremmin ja yrittää auttaa. Robertin taas on vaikea unohtaa kuollutta naisystäväänsä, eikä tämän liikuskelu aaveena suinkaan kaipausta paranna. Yhteiseksi nimittäjäksi kaikille voisi määritellä rakkauden kaipuun ja kyvyn (tai kyvyttömyyden) raivata sen tieltä oman itsen asettamat esteet – fyysiset tai henkiset.

Täti seuraa kaksosten ja Robertin tekemisiä tarkasti, ja hänen roolinsa kasvaa tarinan myötä. Kuvittelin alussa kirjaan enemmän draamaa ja romantiikkaakin, ovathan kaksoset juuri aikuistuneet. Mutta kyseessä on lähes puhdas kummitus- ja kauhutarina, joka tuo mieleen Stephen Kingin. Kingiä kuorrutettuna monien ihmissuhteiden, persoonien ja yksityiskohtien kuvauksella. Pakko-oireet, kaksosten peilikuvamaisuus, päähenkilöiden mietteet ja pienetkin tekemiset kuvataan pitkästi ja monin sanoin. Itse pidän niukemmasta tyylistä, joten tämä tuntui välillä turhalta jaarittelulta. Ehkä aaveen pukeutumisesta kertominen tuntui tarpeelliselta – tällä osoitetaan hahmon vahvaa tahtoa ja pyrkimystä takaisin elämään? Ja toisen kaksosen astma kuvaa heikkoa elämänotetta, häviötä? Symboleita löytää halutessaan, eikä kirja tylsä ollut paitsi paikoitellen, pieni tiivistys ja jäntevöittäminen olisivat tehneet siitä vaikuttavamman. Nyt lavertelu vei parhaan terän, mutta lopussa Lemmikkien hautausmaan kammottavuus tuli mieleen. Hautausmaa on tässäkin kirjassa tärkeä paikka. Tekisi mieli lähteä kuljeskelemaan Lontoon Highgateen.

Nimi ja kansi ovat hienot. Eikä voi olla mainitsematta myös Niffeneggerin edellistä, Aikamatkustajan vaimoa, sehän oli ihana. Ajassa matkaaminen kiehtoo aina, ja kirja oli fiksu ja koskettava, vaikka ylittikin reaalimaailman rajat (tai ehkä juuri siksi). Yhtä upea ei tämä uusi ole, mutta viihteenä toimii. Edellisen sukseen jälkeen lienee ollut kova kynnys julkaista uutta, ja kirjojen välissä vierähtikin viitisen vuotta.

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina. Gummerus 2009.