Amerikkalaisen Robert Goolrickin esikoiskirja ”The reliable wife”, Leena Perttulan suomennoksena, oli myönteinen yllätys, kun ennakko-odotuksia ei ollut. Trilleri, ja lisäksi jotain muuta vaikeasti määriteltävää. Se esittelee itsensä murhamysteeriksi, mutta tämän kirjan (mahdollisessa) murhassa ei ole mitään mystistä, vaan mysteeri on elävissä henkilöissä. He ovat monisyisiä ja kummallisiakin, mutta kirjoittaja tekee heistä eläviä, jopa inhimillisiä, ja onnistuu perustelemaan heidän äärimmäisetkin tekonsa uskottavasti.
Tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alkuun, mikä tuo viehättävää vanhanaikaisuutta. Hevoskärryillä ajellaan, kirjeitä kirjoitetaan ja uskollinen palvelija hoitaa kotityöt. Rikkaat huvittelevat oopiumin ja muiden paheiden parissa. Jos rahaa ei ole, kuollaan yksin ja unohdettuna katuojaan tai köyhäintaloon. Kirjan päähenkilö Catherine päättää, että hänelle ei käy niin. Vaikka hän on köyhistä oloista, hän aikoo menestyä ja saavuttaa jotain: hankkia joko rahaa tai rakkautta.
Niinpä hänestä tulee ostettu vaimo. Mitä siitä seuraa − en pilaa lukuelämystä, mutta minut yllätyksellinen tarina vei täysin mukanaan. Tunnelma on tiivis, ja jännitys rakentuu tehokkaasti. Henkilöitä on vain kourallinen: omanlaistaan triangelidraamaa, lisänä se palvelija ja muutama ohi vilahtava sivuhenkilö. Tärkeimpien hahmojen pään sisältöä kerrotaan pikkutarkasti eikä sanoja muutenkaan säästellä, mikä antaa lukijalle eväitä jos nyt ei ihan samaistua, niin ainakin ymmärtää, miten kukin ratkaisuihinsa päätyy. Tarttumapintaa riittää, ja suuria tunteita rakkaudesta murhanhimoon, katumisesta anteeksiantoon, intohimosta halveksuntaan. Pidin kirjoittajan tavasta mennä asioihin suoraan, kertoa tunteista rehellisen oloisesti ja kaunistelematta rajutkin juonenkäänteet. Teekupposen äärellä sievistelemään tässä ei ehditä.
Koukuttavien kirjojen loppu on lähes aina pettymys. Ehkä vain siksi, että kirja ylipäänsä loppuu, kun odotuksia on rakenneltu satoja sivuja. Tämänkin loppu tuntui vaillinaiselta, vaikka kirjoittaja pitkään perusteli tarinaansa loppupuolella. ”Se oli vain tarina siitä, miten hyytävä kylmyys hiipii luihin saakka eikä koskaan jätä meitä rauhaan…” Mahtipontiselta ja vähän oudolta loppu joka tapauksessa tuntui, mutta toisaalta, se sopii kirjan tyyliin. Josta kyllä näkee, että kirjoittaja on Humisevan harjunsa lukenut. Yhtäläisyyksiä on yllättävän paljon jopa naispäähenkilön nimeä myöten - mutta vaikuttava tämäkin on!
Muuten, tänään Hesarissa oli pieni juttu, jonka mukaan arsenikkia määrättiin vielä 1950-luvulla yleisesti Suomessakin lääkkeeksi ihottuman hoitoon. Miten se tähän liittyy, selviää kirjasta.
”Kovin pieni osa kaikesta, mitä tapahtui, oli kenenkään syytä.”
Robert Goolrick: Luotettava vaimo. Karisto 2011.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti