Miksiköhän Heikki Saure kirjoitti kirjan yliluonnollisista ilmiöistä, vaikkei edes usko niihin? Tätä hän äimistelee itsekin kirjansa esipuheessa ja loppusanoissa. Hieman on selittelyn makua, kun liikaa selitellään − pyritään vetoamaan skeptisiin lukijoihin. Mutta hän kirjoitti kuitenkin muistiin Anuirmeli Sallamo-Lavin tarinan, jonka uteliaana ihmisenä tulin lukeneeksi. Onkohan aihe nyt taas jotenkin muodissa; elokuvaohjaaja Kaija Juurikkalalta on tullut äskettäin myös kirja entisistä elämistä.
Sauren kertoja Anuirmeli on ns. meedio, henkilö, joka kertoo tapaavansa kuolleita ja välittävänsä viestejä tämän- ja tuonpuoleisen välillä. Kirjassa esitellään myös paljon muita outoja hahmoja, shamaaneja, parantajia. Ja outoja ilmiöitä: nestemäisiä pöytiä, savuavia miehiä, leijuvia reppuja. Hmm.
Luulen, että lähes jokaisella nuorella on vaihe, jossa yliluonnolliset ilmiöt, sielunvaellus, ennustukset ja sen sellaiset kiinnostavat. Mutta kun aikansa asioita tutkii ja hankkii sen tiedon ja kokemuksen, jota helposti on saatavissa, kiehtovuus hiipuu, ja mielenkiinnon varastavat muut aiheet. Niin oli myös tällä lukijalla. Skeptikkona en jaksa äärettömästi kiinnostua yliluonnollisuudesta: ihan tässä näkyvässäkin maailmassa on niin paljon koettavaa ja opittavaa, eikä käsittämättömän hämmästely vie asioita eteenpäin. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että jotain toista ne asiat kiinnostavat. Tietysti maailmankaikkeudessa on paljon sellaista, jota ihminen ei voi ymmärtää eikä edes havaitse. Joten turha tyrmätäkään, kun ei sitä tietoa ole. Kokemukset näillä kirjan ihmisillä ovat varmasti heille aitoja. Tuotti ne sitten alitajunta tai henkimaailma. Sillä ei mielestäni ole merkitystä − tai ehkä kyse on samasta asiasta.
Eri tietoisuuden tilat eivät sinänsä ole mystiikkaa: Saurekin käyttää esimerkkinä tuttua flow-tilaa, johon pääsee hyvässä työvireessä tai vaikka hiihtäessä, kun hyvin käy. Meditatiiviseen tilaan voi luiskahtaa musiikkia kuunnellessa, tai aamulla, kun ei ole vielä kunnolla hereillä. Anuirmelillä tietoisuuden tilojen muutos on vain aivan toista luokkaa. Tarina varmasti kiinnostaa, jos aiheet jotenkin liippaavat omaa elämää; jos hakee vaikkapa parannuskeinoa sairauteen tai on muuten itse herkässä (etsinnän) vaiheessa. Toisaalta kovin herkälle ihmiselle kirja saattaa olla pelottava, ja se kannattaa lukea valoisana aikana. Skeptikko ei sen perusteella kuitenkaan muutu, vaikka kirjoittaja vakuuttelikin epäuskonsa olevan kovalla koetuksella. Hassua oli se, että Anuirmeli itse suhtautuu samalla tavalla ufoihin kuin me skeptikot henkimaailmaan: varautuneesti. Jos ei aivan ehdotonta kieltämistä, ei haluja myöskään tutkia enempää.
Kirjana tämä ei ollut kovin mukaansatempaava, vaan muistutti rönsyämisineen (esimerkiksi yksityiskohtainen selostus noitarumpujen valmistuksesta ja käytöstä) lähinnä omakustannetta, joita tulee luettua yhden lukemisharrastukseni, näkövammaisille vapaaehtoislukemisen, myötä. Tyylivalinta on varmasti mietitty; on pyritty säilyttämään Anuirmelin oma ääni ja autenttisuuden tuntu. Minulla on käsitys, että tämän genren kirjat ovat usein tämänkaltaisia. Niissä yritetään kertoa liikaa, ei rajata eikä editoida riittävästi, jotta pääsanoma kirkastuisi. Muistelen jollain hiihtoreissulla Levillä lukeneeni Päivikki Palosaaren äidin kirjaa samoista aiheista. Kirja oli niin sekava, ettei siitä saanut tolkkua. Hiotumpi sisältö toisi uskottavuutta ja painoarvoa itse asiallekin, jos se on päämäärä. Hyvä kirja mystisistä aiheista on ufojuttujen klassikko: tositarinana aikoinaan markkinoitu Whitley Strieberin Ne ovat täällä nosti hiukset pystyyn. Vaikka myöhemmin selvisi, että kirjailija on erikoistunut fantasiaan.
Juurikkalan kirjaa en ole lukenut, mutta ulkoisestikin sen ja Sauren kirjat muistuttavat toisiaan. Kannessa on sumuinen, pimeään vuorokaudenaikaan viittaava tummahko väritys, yksi symbolinen kuvaelementti, lisänä Juurikkalalla vettä, Saurella kiveä, molempien nimissä sana matka.
Heikki Saure: Matka yli ymmärryksen. Avain 2011.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti