Uusi elämä

Eilisiä kuninkaallisia häitä seuratessa tuli mieleen Alan Bennettin mainio kirja Epätavallinen lukija. Siinähän Britannian kuningatar löysi kirjat osuessaan sattumalta kirjastoautoon ja alkoi vimmatun lukemisen. Tämä ei hovia miellyttänyt, kun jopa velvollisuudet alkoivat kärsiä. Ja lopulta harrastus johti arvaamattomaan lopputulokseen.

Mahtoiko Elisabethilla olla eilen kirja piilossa hevosvaunuissa kirjallisen hahmonsa tapaan, emme voi tietää. Itse olen liikkunut toisella puolella Eurooppaa, Turkissa, Orhan Pamukin myötä.

Innostuin kirjailijasta luettuani Viattomuuden museon. Mahtava kirja, niin sisällöltään kuin sivumäärältäänkin. Nyt lukemani Uusi elämä on vanhempaa perua, mutta monta tuttua elementtiä siitä löytyi. Voisi olla jopa jonkinlainen esi-aste Viattomuuden museolle.

Myös tässä pääosassa on nuori (ja tarinan myötä vanheneva) turkkilainen mies. Jonka elämässä tapahtuu jotain järisyttävää, jonka jälkeen mikään ei ole ennallaan. Rakkaus on suuri voima, myös fyysisillä paikoilla on tärkeitä merkityksiä. Ja matkustamisella. Vertauskuvia löytyy paljon, mutta periaatteessa kyse on onnen ja elämän merkityksen etsimisestä ja havainnoista matkan varrella.

Turkkilaiseen mielenlaatuun tutustuminen tulee oheistuotteena, ja välillä jäin miettimään eroja suomalaisuuteen. Jos nuori mies olisikin suomalainen, miten hän tässä ja tuossa tilanteessa toimisi? Silti monet mietteet ovat yllättävän tuttuja, siis yleismaailmallisia.

Pamukin kieltä sanotaan runolliseksi − kirjassa eivät tapahtumat ole tärkeintä, vaan kertomus ja kieli itse. Hän vie aikamoiseen pyöritykseen viattoman lukijan, jos tämä vain jaksaa mukana. Se ei ollut aina helppoa, pysähtyä ajassa lauseen kanssa, kun on tottunut tehokkaaseen etenemiseen ja selkeään juonenkulkuun. Tekee hyvää lukea erilaista välillä. Ja jotain kummaa kiehtovuutta Pamukin teksteissä on.

Lukutoukkia kiinnostaa kirjan alku: ”Eräänä päivänä luin kirjan, joka muutti elämäni täysin.” Ainakin minä tämän voimin pääsin alkuun, vihdoin loppuunkin, vaikka helpolla tässä ei päässyt.

Orhan Pamuk: Uusi elämä. Tammi 1995.

Järein asein

Näyttelijä kirjoittajana ei ole täysin outo ilmiö Suomessakaan, kuten olen aiemminkin kirjoittanut. Kun Hugh Laurie, brittien mestari alallaan, kirjoitti kirjan, pitihän se lukea. Ja ihan brittiviikon kunniaksi.

Järein asein on dekkari, kovaksikeitetty rikos- ja väkivaltaromaani, jossa yllättävän paljon tapetaan. Hienovaraisuuteen ei ole turhaan panostettu. Vaikuttaa ison pojan leikkifantasialta, jossa päähenkilö saa olla juuri niin rohkea, viisas, nokkela, taitava ampuja ja tappelija kuin kirjoittaja on aina haaveillut. Eikä siinä mitään pahaa. Mutta muistin taas, miksi laitoin stopin dekkareiden lukemiselle pari vuotta sitten. Yksioikoiselta tuntuu, tämänkaltainen hyvisten ja pahisten maailma.

Juoni on mietitty ja kehitelty aitoon dekkarityyliin yllättävine käänteineen, mutta se ei ole huimaavan vetävä, yllätin itseni usein miettimässä jotain aivan muuta kesken kappaleen. Aseita kuvataan parissa kohtaa tätimakuun turhan yksityiskohtaisesti. Nyt tiedän, mikä ase sopii kotirouvalle ja mikä taas kannattaa ottaa mukaan työmatkalle, jos ammatti sattuu olemaan vaikkapa palkkamurhaaja tai terroristi.

Terrorismin pelkoa tämä hyödyntääkin, mutta ansiokasta kyllä, ei sorru kansallismielisiin intoiluihin tai perinteisiin tyypittelyihin. Hienostunut brittityyli pitää tässä pintansa. Pysytään länsimaissa, liikutaan pääosin Englannissa, mausteeksi hieman Prahassa ja Casablancassa. Naiset ovat romanttisissa sivuosissa perinteiseen dekkaritapaan, miehet hoitavat toimintapuolen. Myös lopetus oli perinteinen.

Kielessä on tavoiteltu brittimäistä nokkeluutta, ja nokkavuus sai pari kertaa jopa sai naurahtamaan, mutta pääosin huumori jäi paperiseksi. Ei ihan huono yritelmä kuitenkaan, vaikkei Wodehouse-tasolle nousekaan. Varmasti löytyy lukijakunta, johon tämä kolahtaa lujaa (Jeeves-kirjoista pitävät miehet?). Hauska yksityiskohta oli päähenkilön nimi, Lang. Westö-fanilta kirja sai tästä heti pari irtopistettä. Lukujen alussa olevat ”hauskat” sitaatit taas olisi voinut jättää pois.

Hugh Laurie: Järein asein. Tammi 2011

Kirjoja kiertoon halukkaille

Kirjahyllykeskusteluja on blogeissa käyty ahkerasti. Oma iso ihana lasiovellinen hyllyni on sijoitettu pitkään kapeaan eteiseen, joka muuten olisi vain kulkuväylä, joten hyvin toimii. Paitsi että on nyt täpötäysi, joten teen kevätsiivousta ja annan kirjoja kiertoon, osa uudempia, enimmäkseen vanhempia (onneksi kirjoissa ei ole parasta ennen -päiväystä). Kirjat ovat sellaisia, joiden pariin en usko palaavani, vaikka kuinka hyvältä lukiessa olisivatkin tuntuneet. Hyväkuntoisia, vähän kellastuneita sivunlaidoista jotkut pisimpään hyllyssä muhineet.

Jos löydät näistä kirjan tai tai pari, jotka haluaisit omaksesi, laita yhteystietosi os. kulttuuri.kukoistaa@welho.com, niin postittelen ensin ehtineille sitä mukaa kun kerkiän. Helsingin keskustassa liikkuville myös mahdollista luovuttaa kirja vaikka työmatkalla. Ihan kierrätyshengessä siis - ei veloitusta, vaan kiitän avusta hyllyn kevätsiivouksessa ja toivon, että ainakin osa näistä löytää uuden kodin. Tai sitten ne löytävät tiensä kirjaston vaihtohyllyyn, roskiin en vain osaa kirjaa heittää.

Maeve Binchy: Tara Road (engl. pokkari)
Virpi Hämeen-Anttila: Perijät
Virpi Hämeen-Anttila: Sokkopeli
Anu Holopainen: Ilmeetön mies
Turkka Hautala: Salo
Robert Goolrick: Luotettava vaimo
Heikki Saure: Matka yli ymmärryksen
Umayya Abu-Hanna: Nurinkurin
Katja Kallio: Sooloilua
Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus
Riikka Ala-Harja: Tom tom tom
Anja Snellman: Äiti ja koira

Jännitystä:
Liza Marklund: Uutispommi
Lisa Marklund: Paratiisi
Ruth Rendell: Hepokatti
Lisa Scottoline: Koston hinta
Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli
Sirba Tabet: Tähkäpää
Sirpa Tabet: Jeesrelin koirat
Elisabeth George: Sovelias kosto
Taina Haahti: Operaatio Onni

Jumala itse

Wordissa tuntee olonsa heti otsikkoon sopivaksi, kun aloittaa uuden asiakirjan toiminnolla ”Luo”. Ja sopiihan tämä hyvin kirkollisen pyhänseudun ajankohtaankin.

Sarjakuvaromaanista vinkattiin Kirjainten virrassa, ja kirja vaikutti hervottomalta − ja olikin.

Jos ihmisten keskuuteen ykskaks ilmestyisi hemmo, joka sanoo ja kiistatta todistaa olevansa jumala, miten toimisimme? Uskon kirjailijan tavoin, että juuri kuten tässä kuvataan: aloittaisimme vimmaisen brändäyksen, tuotteistamisen ja maineenhallinnan, suunnittelisimme logot ja sloganit, perustaisimme verkkosivustot (jumala.org) ja blogit, fanituotekaupat ja teemapuistot. Koko viestintä- ja markkinointirumba riennettäisiin läpi, ja lopuksi haastettaisiin hemmo oikeuteen.

Mustavalkoinen kuvamaailma on dramaattinen, kuten Hannakin sanoi, ja sopii teemaan hyvin. Tekstissä taiteilija on hyödyntänyt tunnettuja ajattelijoita: puhekuplista löytyy Sartrea, Einsteinia, Flaubertia ja muita. Tiedän tämän siksi, että kirjan lopussa on luettelo lainauksista, en suinkaan sivistyneisyyttäni.

Kirjassa on joitakin erityisen mehukkaita kohtia, kuten siivoojan kausaalisuuspohdiskelu tai kuohunta kirja-alalla uuden bestselleristin myötä.
Ihmeistä tehdään lööppejä ja jumalasta idolia, mutta itse asiassa − mikään ei muutu. Ja se on suuri pettymys ihmiskunnalle. Vaikka jumala itsekin toteaa, että hänen työllään on ollut selvästi positiivinen vaikutus kulutuskysyntään.

Kyllä meitä ivataan, ja syystäkin.

Marc-Antoine Mathieu: Jumala itse. Like 2011.

Sovinto

Nyt voin suositella hyvää elokuvaa: Pernilla Augustin Sovintoa. En ole lukenut Susanna Alakosken Sikalat-kirjaa, johon leffa perustuu, kun pidin aihetta, Ruotsiin muuttaneiden suomalaisten kurjaa elämää, kovin masentavana. Mutta uskon, että kirjakin on hyvä. Elokuva ainakin teki suuren vaikutuksen. Ripsivärit poskilla sitä tuijotti intensiivisesti niin, että piti välillä muistuttaa itseään hengittämisestä.

Elokuva kertoo yhden perheen tarinan kahdesta lapsesta vanhemman, tytön näkökulmasta. Maahanmuutto pahinta lajia, köyhyyttä, alkoholismia, väkivaltaa − arkinen aihe, joka ei maailmoja syleile. Silti elämänkokoinen tarina, jota isompaa ei voi yhdellä ihmisellä ollakaan. Pernilla August kuvaa hienosti etenkin sitä, miten lapsuuden tapahtumat vaikuttavat lapseen tämän koko elämän ajan. Miten pelottavan paljon ne vaikuttavat.

Tytär ja pikkuveli elävät lapsuutensa alkoholistivanhempien hoteissa ruotsalaisessa lähiössä. Tarkemmin en juonta paljasta, mutta se näytetään heti alussa, että tytär onnistuu rakentamaan itselleen kunnon elämän ja perheen. Kun äiti on kuolemaisillaan, hän kutsuu tyttären luokseen. Tytär kohtaa äitinsä pitkästä aikaa ja joutuu sen myötä myös kohtaamaan lapsuutensa traumat.

Roolitus on napakymppi. Outi Mäenpää tekee äitinä mykistävän huikean suorituksen, uransa parhaan, uskon. Päähenkilö, tytär, Tehilla Blad, on juuri kuten ikäisensä tytön pitääkin. Ja Noomi Rapace, joka esittää tytärtä aikuiseksi kasvaneena, on uskottava ja vaikuttava vähäeleisyydessään. Miehet jäävät auttamatta varjoon tässä tarinassa, vaikka suoriutuvatkin hyvin. Ola Rapace, tyttären aviomies, on niin ruotsalaisen yli-ihana, puhuva, pussaava, empaattinen ja sympaattinen aviomies kuin olla voi, ja Ville Virtanen isänä menee täydestä typeränpuoleisena suomalaisjunttina, joka ei tunne muita keinoja ihmisenä olemiseen kuin pullon korkkauksen ja perheen hakkaamisen. Siinäpä maaottelua kerrakseen.

Ohjaus on tehty taitavasti niin, ettei asioita liioitella eikä tunteisiin vedota naiivilla tavalla, vaan juuri sopivalla intensiteetillä. Kun juontakaan ei tuntenut, piti elokuva täysin otteessaan alusta loppuun. Mutta vaikka loppuratkaisut tietäisikin, kannattaa tämä nähdä silti: ohjaus ja näyttelijätyö ovat hienoa katsottavaa.

Hylky

Odotukset olivat kovat, kun aloitin tämän kirjan lukemisen. Hylky on esikoisromaani, joten tyyliä en osannut ennakoida. Mutta tiesin kirjoittajan kunnianhimoisen työskentelytavan ja hänen pitkän kokemuksensa toimittajana ja kääntäjänä, joten oli lupa odottaakin hyvää jälkeä.

Eikä tullut pettymystä. Hylky on taidokas ja tyylikäs romaani, jossa yhdistyy paljon kiinnostavia elementtejä. Historiaa ja tosipohjaista taustaa, merenkulun ja sukeltamisen tekniikkaa, perheen asettamien paineiden pohdintaa, muutamia mainitakseni.

Kirja kertoo limittäin kaksi eri aikakausien tarinaa, toinen Katariina Suuren ja Wrow Marian ajoilta, toinen nykypäivässä. Pääosin tarina kulkee menneisyydessä, ja hyvä niin. Nykymaailman osuus ei tunnu niin kiehtovalta, sen tehtävä on toimia siltana entiseen, keinona päästä kertomaan historian kuviteltua ja osin todenmukaistakin kulkua. Faktoja − ja Helenin tapauksessa epäilemättä huolellisesti tarkistettua tietoa − on ehkä jopa paljonpuoleisesti, niin että vetävyys hieman kärsii ja vauhti välillä hiipuu kaikkien detaljien painon alla, mutta silti tarina toimii lukuromaanina mainiosti. Vaikka tiedämmekin, miten Wrow Marian lopulta kävi.

Lopussa tuli mieleen, hassua kyllä, Titanic-leffa. Yhtäläisyyksiä ovat merellinen ympäristö ja haaksirikko ja aarteet ... mutta siihen ne jäävätkin. Hylky ei ole rakkaustarina, vaan seikkailu. Nähtäväksi jää, tuleeko Helen Mosterista kirjailija, jolta saadaan jatkuvasti uutta luettavaa. Hämeen-Anttilamaiseksi kirja vuodessa -suoltajaksi hän tuskin ryhtyy, mutta uskon, että annettavaa on vielä monen hyvän teoksen verran. Tämä on vasta avaus.

Helen Moster: Hylky. Avain 2011

Vapiseva nainen

Tiesin jo aloittaessani, ettei nyt kyseessä ole romaani, vaan enemmänkin sairauskertomus. Siri Hustvedt alkoi saada outoja vapinakohtauksia ja aloitti kiivaan tutkimustyön selvittääkseen, mistä on kysymys. Onko kyseessä mielen vai kehon vaiva? Vai molempien? Vai onko tämä vaiva ollenkaan, vaan ominaisuus?

Vastausta ei löydy, mutta paljon tietoa tutkiessa karttuu, etenkin psyyken toimivuudesta ja sen häiriöistä − tai pitäisikö paremminkin sanoa tiloista, joita emme vielä osaa selittää. Ihmisen mieli on todella ihmeellinen asia. Hustvedt kertoo mm. potilaista, jotka eivät tunnista toista oman ruumiinsa puoliskoa. Se käsi, joka roikkuu kehoni vasemmalla puolella, ei ole minun vaan veljeni, saattaa tällainen potilas väittää, ja tarkoittaa sitä tosissaan. Hurjaa.

Jos unohdamme aktiivisesti, toimimme myös toisinpäin. Muistamme kehollamme − ja jossain aivojemme oudoissa syvyyksissä − paljon sellaista, jota emme tietoisesti muista. Tämähän on tuttua, unista ja hypnooseista. Myös suuri osa siitä, mitä luulemme muistoiksemme, onkin jotain muuta, kuten kuulopuheita ja kertomuksia. Se tuskin tekee muistoista sen huonompia.

Mutta miten vähän me lopulta tiedämme ihmisen toiminnasta, se hämmästyttää aina. Luonnossa on paljon selittämätöntä, mutta suurin mysteeri on lähin, ihminen itse. Kuten kirjassa sanotaan: ”Emme edelleenkään tiedä tarkalleen, mistä tunne oman ruumiimme omistamisesta syntyy niin kuin emme sitäkään, mitä tietoisuus todellisuudessa on, tai sitä, kuinka se toimii ja mikä sen tarkoitus on.”

Mikä on minä, miten toimii muisti, voiko ihminen ymmärtää käsitteitä tai tunteita, joita ei ole itse koskaan tuntenut? Isoja asioita kuten tietoisuutta pohditaan. Kirjailija käyttää mainiota esimerkkiä, lukemista. ”Lukeminen on se mielen areena, jolla eri ajattelutavat, kovat ja herkät, ja niiden synnyttämät ajatukset näkyvät selvimmin. Meille avautuu väylä vieraan ihmisen sisäiseen kertojaan. Lukeminen on nimenomaan keino päästä elämään toisen ihmisen sanojen sisällä.”

Kirjailija kartoittaa myös elimelliset taudit, jotka hänen oireitaan voisivat saada aikaan. Ei tärppää sielläkään, selitystä vapinalle ei löydy.

Kirja ei siis ole fiktiota, vaan lähempänä tietokirjaa, ja siinä on paljon lääketieteellisiä ja muita asiantuntijatermejä, joten ei ihan helpoin luettava. Ymmärrän hyvin, että kaunokirjallisuutta odottanut lukija on pettynyt, kuten jotkut arvioijat ovat kommentoineet. Mutta kun tiesi lajin etukäteen, tämä oli asiallinen ja kiinnostava pohdinta, eikä kuitenkaan liikaa tietokirja, koska henkilökohtainen ote oli niin vahva ja esitti paljon kirjailijan omaa pohdiskelua.

Siri Hustvedt: Vapiseva nainen. Otava 2011.

Sattumia

Ajattelin sivistyä venäläisellä kirjallisuudella, kun nappasin kirjastosta Sattumia-pokkarin. Houkuttimena toimivat lyhyet tarinat, kirjan keveys työmatkalla kanniskeltavaksi ja minulle tuntematon kirjailija. Oli aika erilainen kuin odotin, suorastaan outo, eikä tällä kertaa myönteisessä mielessä.

Alussa nauratti lakoninen kerronta absurdeista arjen tilanteista, mutta kun jutun juoni alkoi toistua, rupesi tympimään. Näissä tarinoissa aina jonkun pää putoaa tai kaula katkeaa tai jossakussa vain naksahtaa jotain ja hän lyyhistyy kasaan ja lakkaa olemasta. Kuollaan paljon, harjoitetaan väkivaltaa − no, ei ihan joka tarinassa, mutta aika kantava teema se on. Kirjailijalla lienee paljon hampaankolossa maailmaa vastaan, etenkin lapsia, koska heitä kohdellaan erityisen julmasti.

Täytyy myöntää, että loppupuolen lähinnä silmäilin, koska tyyli ei minuun uponnut. Venäläinen mentaliteetti kyllä kuulsi jutuista (se sivistävä osuus) ja oli jokunen aidosti hauskakin juttu, mutta pääosin huumori oli tätilukijalle liian omalaatuista. Mustaa ja tahmeanpuoleista. Tommi Liimatta varmaan pitäisi tästä. Jollain nettisivulla Harmsia sanotaan neroksi, en vain tajunnut sitä ilmeisesti. Kirjan ulkoasu ei sitä myöskään tukenut, halpispokkarin paperi, fonttia ja painotyötä myöten vanhanaikaisen ja halvan oloinen.

Daniil Harms: Sattumia. WSOY 2010.

Elefantin matka

Ei sitä ihmisen elämässä joka päivä elefanttia tulekaan vastaan. Näin toteaa José Saramago viimeiseksi jääneessä kirjassaan, josta ilmestyi suomennos tänä vuonna. Toteamukseen on helppo yhtyä, samoin on helppo heittäytyä mukaan elefantin riemastuttavaan matkaan Lissabonista Wieniin 1500-luvulla.

Norsu oli Portugalin kuninkaan lahja Itävallan arkkiherttualle. Lahjoitus oli osa tuon ajan politiikkaa ja PR-toimintaa. Mutta kirjassa päämäärä ei ole tärkein, vaan matka, jolla vilisee väkeä elefantinhoitajasta saattuetta suojeleviin sotilaisiin ja korkea-arvoisiin virkamiehiin. Tavallista kansaa ällistytettiin, pappeja työllistettiin. Päähenkilö on elefantinhoitaja, joka on tullut norsun mukana Intiasta. Hänen kauttaan ihmettelemme hallitsijoiden ja uskontojen kummallisuuksia ja pysymme perillä elefantin tilanteesta.

Mutta kertoja selostaa kyllä auliisti muidenkin henkilöiden mielenliikkeitä, myös omiaan. Hän on selvästi tästä ajasta, ja välillä hän innostuu suorastaan jaarittelemaan, mikä hykerryttää lukijaa. Kirjoittajan tyylitaju ei petä hetkeksikään. Hän kertoo juuri sen verran, kuin on tarpeen, jotta lukija pysyy tarkasti selvillä kaikista matkaan liittyvistä käänteistä, mutta saa tietää myös kaikenlaista muuta. Tällä matkalla ei ehdi pitkästyä.

Kun työn puolesta viilaan pilkkuja, pienimmätkin kielivirheet kirjoissa − tahalliset tai tahattomat − saavat yleensä suhteettoman suuren huomion. Mutta mestarin työtä on ilo lukea. Pienet ja isot kirjaimet, sitaatit ja kappalejaot (tai oikeammin niiden puute) tuntuvat tässä täysin luontevilta ja tarinaa tukevilta, vaikkeivat ne mitään sääntöjä noudata. Juuri näin se pitää kertoa!

Koska näen vertauskuvia joka puolella, mietin, että kirja voisi hyvin kuvata myös nykyistä työelämää. Elefantti on projekti, hoitaja stressaantunut työntekijä, joka yrittää parhaansa mukaan sopeutua koko ajan muuttuviin olosuhteisiin ja esimiesten arvaamattomuuteen. Tästäkin näkökulmasta tarina toimii ja huvittaa. Mutta kyseessä on ennen kaikkea satu ja tarinankerrontaa parhaasta päästä. Plussaa on sekin, että juttu perustuu tositapahtumiin.

Itse asiassa Elefantin matka on täydellinen kirja. Hauska ja viisas, rajoja rikkova, tarinan sisältävä ja jopa pituudeltaan juuri sopiva, 225 sivua. Mestarillista kerrontaa, nautittavaa tekstiä. Tästä ei keksi mitään kielteistä sanottavaa. Paitsi sen ilmeisimmän: näitä ei tule enää lisää.

José Saramago: Elefantin matka. Otava 2011.

Keith Richards: Elämä

Keith Richards on epäterveellisten elintapojen esikuva ja kasvattajien kauhu. Jo pienestä pitäen muotoutui elämäntapa, jossa ei juuri harrastettu nukkumista tai hampaiden pesua mutta vastaavasti polteltiin ja nautittiin kaikkia mahdollisia mömmöjä. Taidekoulun hän sai vietyä läpi kunnialla, mutta sen jälkeen vei musiikki. Ja se olikin ainoa asia, joka vei eteenpäin ja kiinnosti nuorta poikaa sellaisella volyymilla, että lahjattomampia hirvittää.

Musiikin taju ja intohimo oli kaikenvoittava, ja tarina on kuin satua; miten rutiköyhästä koulukiusatusta räkänokka-rimppakintusta kasvoi maailmanluokan stara. Elämäkerta on tehty rehellisen oloiseksi ja siten, että Keith itse kertoo tarinansa. Vaikka pahimmat tumpeloinnit matkan varrelta lienee jätetty pois, paljon typeryyksiä on kerrottukin, eikä kertoja yritä olla fiksumpi kuin onkaan. Enemmänkin on nähty vaivaa siinä, että kertojan ääni säilyy puhekielisenä. Se tuntuu välillä hassulta ja teennäiseltäkin suomeksi käännettynä. Tiedäthän, kamu. Piirtyy kuva pojasta ja miehestä, jolle musiikki on intohimo, elämän peruskivi ja paljon muuta.

Mielenkiintoista on lukea etenkin 1960-luvun musiikkimaailmasta, kun uusi rock-aika oli alkamassa. Siitä, miltä se tuntui nuorista tekijöistä itsestään ja siitä, miten Stones ilmiönä ja musiikintekijänä syntyi. Työyhteisökonsultit osaisivat selittää tämän oikeilla termeillä, mutta maallikosta näyttää siltä, että yhteen ajautuivat oikeaan aikaan juuri oikeanlaiset tyypit, jotka täydensivät toisiaan juuri nappiin. Keithin ja rumpali Charlie Wattsin soittotyyleistä kehittyi originaali Stones-soundi. Kun siihen lisättiin Keithin ja Mickin sävelet, sanoitukset ja show-taidot ja muiden bändin jäsenten osaaminen ja persoona, keitos on koossa. Tulosta ihmettelee Keith itsekin, ja väittää muistavansa vieläkin ensimmäisten esiintymisten jännityksen ja ihmetyksen omasta vaikutuksestaan kuulijoihin.

Keithin elämä ei ole ollut millään mittarilla tavanomaista. Huumeet ovat siitä olleet osa, jo lapsesta lähtien. Paljon bilettämistä, paljon naisia, rock-tähteyttä kliseisimmillään. Myös rikoksia, väkivaltaa ja aseita. Normaalia perhe-elämää ei juuri ole ollut, ja lapsia ei voi kuin sääliä. Nyt, nykyisen vaimonsa kanssa, tilanne vaikuttaa vakiintuneemmalta, jos kirjaa uskomme. Keith on jo isoisä ja elintavat huomioiden kunnioitettavassa iässä: hän muistaa jopa pommihälytyksen äänen 1940-luvun lopulla Lontoossa. Ja yllättävän hyvin muutkin asiat, minulle heräsi jo epäilys, että mömmöilyä ja rötöstelyä on liioiteltu show-mielessä? Kun hän on kuitenkin niin hyvässä kunnossa edelleen. Mutta useimmat asiat on jo uutisoitu jo aiemmin ja fanit ovat tarkkoja, joten ehkei sentään. Keith kertoo paljon kavereistaan, ja suhdetta Mick Jaggeriin ruoditaan pitkään. Bändiin ei kahta johtohahmoa mahdu.

Järkälettä lukiessa soivat mielessä tutut biisit ja iski lievä haikeus: Rollarit ovat kohta oikeasti vanhoja ja heidän kautensa loppuu väkisinkin. Ura on ollut ainutlaatuinen, vaikka tuotannon taso on vaihdellut: huipuilla on varaa tehdä kokeilujakin. Tuskin enää koskaan tulee samanlaista megaluokan menestyjää ja musiikillista vallankumousta, kun musiikin kenttä on pirstaleisempi. Dinosaurusten aika alkaa olla ohi.

Guardianilla oli hauska ajatuskulku elämäkertojen kirjoittajista: jos saisit valita, kenen elämäkerran haluaisit lukea ja kenen kirjoittamana?

James Fox & Keith Richards: Elämä. WSOY 2010.