Nyt voin suositella hyvää elokuvaa: Pernilla Augustin Sovintoa. En ole lukenut Susanna Alakosken Sikalat-kirjaa, johon leffa perustuu, kun pidin aihetta, Ruotsiin muuttaneiden suomalaisten kurjaa elämää, kovin masentavana. Mutta uskon, että kirjakin on hyvä. Elokuva ainakin teki suuren vaikutuksen. Ripsivärit poskilla sitä tuijotti intensiivisesti niin, että piti välillä muistuttaa itseään hengittämisestä.
Elokuva kertoo yhden perheen tarinan kahdesta lapsesta vanhemman, tytön näkökulmasta. Maahanmuutto pahinta lajia, köyhyyttä, alkoholismia, väkivaltaa − arkinen aihe, joka ei maailmoja syleile. Silti elämänkokoinen tarina, jota isompaa ei voi yhdellä ihmisellä ollakaan. Pernilla August kuvaa hienosti etenkin sitä, miten lapsuuden tapahtumat vaikuttavat lapseen tämän koko elämän ajan. Miten pelottavan paljon ne vaikuttavat.
Tytär ja pikkuveli elävät lapsuutensa alkoholistivanhempien hoteissa ruotsalaisessa lähiössä. Tarkemmin en juonta paljasta, mutta se näytetään heti alussa, että tytär onnistuu rakentamaan itselleen kunnon elämän ja perheen. Kun äiti on kuolemaisillaan, hän kutsuu tyttären luokseen. Tytär kohtaa äitinsä pitkästä aikaa ja joutuu sen myötä myös kohtaamaan lapsuutensa traumat.
Roolitus on napakymppi. Outi Mäenpää tekee äitinä mykistävän huikean suorituksen, uransa parhaan, uskon. Päähenkilö, tytär, Tehilla Blad, on juuri kuten ikäisensä tytön pitääkin. Ja Noomi Rapace, joka esittää tytärtä aikuiseksi kasvaneena, on uskottava ja vaikuttava vähäeleisyydessään. Miehet jäävät auttamatta varjoon tässä tarinassa, vaikka suoriutuvatkin hyvin. Ola Rapace, tyttären aviomies, on niin ruotsalaisen yli-ihana, puhuva, pussaava, empaattinen ja sympaattinen aviomies kuin olla voi, ja Ville Virtanen isänä menee täydestä typeränpuoleisena suomalaisjunttina, joka ei tunne muita keinoja ihmisenä olemiseen kuin pullon korkkauksen ja perheen hakkaamisen. Siinäpä maaottelua kerrakseen.
Ohjaus on tehty taitavasti niin, ettei asioita liioitella eikä tunteisiin vedota naiivilla tavalla, vaan juuri sopivalla intensiteetillä. Kun juontakaan ei tuntenut, piti elokuva täysin otteessaan alusta loppuun. Mutta vaikka loppuratkaisut tietäisikin, kannattaa tämä nähdä silti: ohjaus ja näyttelijätyö ovat hienoa katsottavaa.
Haa, postasin samasta aiheesta tänään, kun huhtihaasteessa kuului nimetä suosikkikirja, josta on tehty elokuva. Tämä on nimittäin erittäin harvinainen siinä, että olen ensin lukenut kirjan ja nostanut sen parhaimpien lukuelämyksieni joukkoon, ja katsonut sen jälkeen elokuvan, josta olen pitänyt (lähes) yhtä paljon kuin kirjasta. Elokuvan on yleensä lähes mahdotonta vastata odotuksiin, jos on ensin rakastanut kirjaa. Tämä onnistuu.
VastaaPoistaTiedoksi muuten, että kirjasta puuttuu tuo toinen aikataso, eli siinä ei ole lainkaan Leenaa aikuisena. Eli elokuvan loppuratkaisut puuttuvat kirjasta. Lisäksi kirja on raaempi. Mutta hirveän hyvä se on.
Hui, kuulostaa vielä ahdistavammalta, jos ei yhtään tietäisi, miten Leenan kävi. Elokuva oli siinä mielessä armollisempi. Hyvä esimerkki myös erittäin tehokkaasta elokuvasta kirjan pohjalta on Leijat Helsingin yllä. En osaa edes sanoa, kumpi teki suuremman vaikutuksen, kirja vai leffa. Ehkä ne jotenkin sopivasti täydensivät toisiaan.
VastaaPoistaEhkä sitä ahdistavuutta vähensi, kun tiesi kirjan olevan omaelämäkerrallinen ja kirjailijan pärjänneen elämässään ihan hyvin.
VastaaPoistaMinulle muuten Leijat Helsingin yllä oli tosi vaikuttava lukukokemus, mutta leffasta en muista oikein mitään, paitsi sen, etten ollut lainkaan niin vaikuttunut. Näin ne kokemukset on erilaiset eri ihmisillä. :)